• Kauneuspilkku

FBssa kiersi jenkkiläinen hieman satiirinen video sitä miten on ihme, että 50-,60- ja 70-luvuilla lapsuutensa viettäneet ylipäätänsä varttuivat aikuisiksi. Videon pointti oli, että ei ollut pyöräilykypäriä, kännyköitä ja lapset leikkivät keskenään ulkona pitkät päivät aina siihen saakka, kun katuvalot syttyivät. Lapsia ei kuskattu harrastuksiin eikä tosiaan valvottu erilaisin menetelmien 24/7. Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta videolla muistutti erityisesti se, että onnettomuudet olivat onnettomuuksia, eikä syyllisiä ollut pakko löytää ja haastaa oikeuteen. Tämä viime mainittu ikävä kulttuurinen piirre, kertoo ehkä jostain suuresta henkisestä muutoksesta yhdysvaltalaisten ajattelussa ja on kyllä leviämässä meillekin. Onnettomuuksia ei voi tapahtua, kaikelle on löydettävä vastuutaho ja syyllinen, jolta voidaan saada miljoonakorvaukset.

Mutta se siitä. Niinhän se on että, edellisten sukupolvien lapsuudessa on ollut aina kaikenlaista sellaista mikä on muuttunut seuraavien sukupolvien aikana. Moni asia on kuitenkin muuttunut myös parempaan. Pyöräilykypärä oikeasti estää vakavia loukkaantumisia jne. Puhumattakaan henkisestä puolesta.

Itse 80-luvulla nuoruuden kokeneena voi todeta, että hyvä kun selvisi hengissä. Vaikka homous ei enää ollut sen enempää rikos kuin sairaus vuoden 1981 jälkeen, koki lapsi, teini ja nuori kuitenkin ympäristön asenteet niin, että se oli molempia. Se oli kuitenkin ollut lapsuuden aikana niitä. On vaikea kuvailla pelkoja, joita päässä pyöri, mutta ne pelot olivat todellisempia kuin toiset homot. Ketään ei tuntenut pikkukaupungissaan ja jatkuva pelko "paljastumisesta" oli läsnä ja varjosti sosiaalisia suhteita. AIDSin leviäminen tavallaan palautti homouden sairaudeksi yleisessä ilmapiirissä, jos se koskaan ehti sieltä edes poistua. Viimeistään Rock Hudsonin kuolema ja siihen liittyvät seikat läväytti asian myös laajojen piirien tietoisuuteen. Se, että kasvaa ympäristössä, joka jatkuvasti tuomitsee sen mitä olet, ei voi olla jättämättä jälkiä. En tiedä tulenko koskaan kulkemaan käsi kädessä mieheni kanssa julkisella paikalla, enkä tarkoita, että se tekisi elämästäni huonompaa, mutta en vaan osaa, pysty ja kykene näyttämään julkisesti mitään tunteita miehelleni. Osa on varmaan ihan luonteesta johtuvaa ja sitten voidaan kysyä, että miten lapsuuden kokemukset ja ilmapiiri vaikuttavat erilaisiin luonteisiin.

Muutto Helsinkiin auttoi hieman, mutta toki täälläkin eli samassa "paljastumisen" pelossa, kunnes pikku hiljaa uskaltautui ulos homoravintolaan ja tapasi siellä opiskelukavereitakin. Siitä se sitten lähti, 1990-luku, joka minulle merkitsee henkistä vapautumista ja itsensä hyväksymistä. Lopulta keräsi voimansa ja sai kaapin ovet avattua myös perheelle, mistä oli sitten kaikenlaisia seurauksia, joiden kanssa piti elää pitkään.
Itseään ei voi ajatella koskaan muuna kuin omana itsenään, mutta on lohdullista ja hienoa, että omana elinaikana on kuitenkin moni asia mennyt eteen päin. Toki homofoobikkoja on ja he ovat ehkä entistä äänekkäämpiä, mutta erotuksena 80-lukuun, heidän ajatuksiaan ei enää yleisesti hyväksytä hiljaisesti tai äänekkäästi hurraten, vaan niitä jopa tuomitaan ääneen ja voimakkaasti. Setan ja monen muun aktiivin toiminta on kantanut tähän asti. Ja omassa elämässään itse kukin voi oman persoonansa kautta omalla tavallaan vaikuttaa asioihin. Juuri niin paljon kuin haluaa. Olin juuri työhaastattelussa, en varmaankaan saanut paikkaa, mutta se ei liity sinänsä tähän. Tärkeää oli, että huomasin vain esitellessäni itseni sanovani, että olen se ja se ja naimisissa. En edes ajatellut, että asiassa olisi ollut jotain ihmeellistä, ja eihän siinä olekaan. Niin, naimisissa olen, vaikka en avioliitossa. Jonain päivänä, toivottavasti pian, noiden sanojen välille voi vetää yhtäläisyysmerkin. Minä 80-luvulla ei koskaan olisi voinut kuvitella, että olisi naimisissa miehen kanssa ja sanovansa sen ääneen.