(Nuoren) opettajan varaventtiili

Minä tiedän, että jo ennakkoasenteeni oli negatiivinen. Minä tiedän, että liki suggeroin itseni pitämään kurssia huonona. Mutta silti. Tänään sain kuulla Suuren Totuuden; erilaiset oppijat pitäisi ottaa huomioon.

Mitä hittoa ne psykologit kuvittelevat koulussa tehtävän? Koko koululaitos on yhtä eriyttämistä ainakin humanistisella puolella. Ja toisaalta, jossakin menee se raja, kuinka paljon yksittäisiä oppilaita voi ja pitää ottaa huomioon.

Ketä se hyödyttää, että käytän suhteettoman paljon aikaa työhön, josta ei makseta penniäkään ja eriytän lasten oppimista; laitan yhden tekemään yhtä ja toisen toista, kun yhteiskunta ei siltikään jatka sitä toimintaa peruskoulun jälkeen.

Minusta on jo liki lapsen pettämistä se, että heikoimmat ipanat totutetaan siihen, että kaiken voi läpäistä jollakin minimityöllä, puuhata jotakin kivaa pientä hommaa tylppäkärkisten saksien ja värillisten paperien kanssa ja saada siitä armoviitonen ja päättötodistus. Varsinkin kun edessä on yhteiskunta, jossa erilaisuutta koskevat voimavarat on nipistetty minimiin. Tahtoisin kysyä tämänkin päivän luennoitsijoilta, minne sijoittuu lapsi, joka ei osaa lukea, mutta osaa askarrella huovasta kirjankansia.

Tänään on toinen kurssipäivä, samalla viimeinen. Saapas nähdä, tuleeko istuttua ihan puoli neljään asti, jos tarjonta on samaa kuin eilen.

Se tämän päivän kurssi oli tasan niin turha kuin luulinkin. On se kumma että koululaitoksessa voi olla niin paljon vikaa ja opettajat niin kyvyttömiä kohtaamaan lapsia, ja silti ollaan Pisa-tutkimuksissa maailman kärjessä ja ulkomaan ministereitä lappaa tutustumassa. Ovatko positiiviset tulokset vaikuttaneet palkkaan? Arvannette kai.

Mutta jos peruskoulu on niin perseestä ja silti mittareiden yläpäässä, millaista on sitten muualla? Minkälainen on todellisuus Englannissa, Ranskassa, Italiassa? Olisi hauska tietää.

Korjasin tänään viimeisten luokkien kokeet. Olin näemmä tehnyt aika vaikean testin, mutta hyvin suurin osa lapsista oli siltikin selviytynyt. Hellytti, kun luin erään aika heikon pojan vastauspaperin.

Tapaan lisätä aina kokeen loppuun itsearviointikohdan, johon oppilas antaa palautetta omasta oppimisestaan. Lisäksi viimeiseksi on hiukan tilaa kirjoittaa kaikkea mahdollista opettajalle. Tämä lapsi - lukuhaluton, keskittymisongelmainen - oli lisännyt loppuun viestin: 'Kiitos olet ihan hyvä ope vaika minä en kovin kummone opilas olekkaan mutta kun sinä et hermostu mulle silti oikeen koskaan'.

Meinasi herahtaa tippa silmään. Lupasin itselleni pyhästi, että ensi lukuvuonna paneudutaan lapsen oppimisongelmiin oikein kunnolla!

Huomenna ja ylihuomenna olen koulutuksessa. Käyn täysin turhaa kurssia oppimistaitojen ohjaamisesta. Asia kiinnosti minua ihan tosissaan, mutta aiheen toteutus on syvältä ja poikittain.

Miksi aina, kun tahdotaan opettaa opettajille jotakin, jokainen luento aloitetaan sillä, että kerrotaan, kuinka peruskoulussa on kaikki vialla? Minulla menee ainakin kaikki kanavat kiinni saman tien. Harva kuulija jaksaa kolmi - nelituntisia ripityksiä siitä, kuinka juuri hän tekee kaiken varmastikin väärin.

Lisäksi, koska olen kurssittanut itseäni aika paljon, vain kerrankin ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä päästellä happamia röyhtäyksiä. Yhdellekään sellaiselle kurssille en ole sattunut, jossa kouluttajana olisi toinen opettaja. Olisi hauskaa kerrankin saada vertaisopetusta; kuunnella ihmistä, joka tietää työn, sen edut ja kipupisteet. Mutta yleensä esitelmöijä on Jotakin Ihan Muuta. Sosioterapeutti, joka kertoo, että lapsi kaipaa hellyyttä ja siksi häntä pitää halata aina sopivan tilanteen tullen. Läänintaiteilija kertomassa, kuinka huopapalasten ja askartelun avulla saadaan nuori omaksumaan mitä tahansa. Psykologi, jonka mielestä mikä tahansa on parempi kuin se, mitä nyt on.

Ymmärrättekö, mihin pyrin? Hienot esitelmät pitää ihminen, jolla ei yleensä ole päivänkään kokemusta siitä todellisuudesta, josta hän on tietävinään. Minusta tuntuisi ihan yhtä hassulta mennä kertomaan Stora-Enson työntekijöille, kuinka kartongin laatua voisi parantaa, vaikka en olisi ikinä paperikonetta nähnyt livenä. Mutta jokainenhan on kouluasiantuntija, koska on itse koulua käynyt! Ja jos on poikien vessassa saanut neniinsä 60-luvulla, voi kokemuksesta kertoa, kuinka vuoden 2006 koululaitos ei takaa oppilaittensa turvallisuutta.

Ihan totta. Sellainenkin kommentti on tullut kuultua!

Mutta jännityksellä odotan taas huomista. Toivon, että jokin uusi hyödyllinen asia olisi luettavissa rivien välistä tai kuultavissa taukojen kahvipöytäkeskusteluissa. Olen optimisti.

Mutta kyllä työn tulos sai mielen taas iloiseksi. Nyt pysyvät kylmä ja viima ulkona! Seuraavaksi ikkunanpielilaudat ja kesällä maalaus, jahka säästetään siihen rahaa.

Lopuksi peitelaudat. Onneksi kärryvajasta löytyi vanhaa leveää lautaa, joka lienee sahattu käsin tai vesimyllyn sahassa, koska leikkausjälki on niin vaappuvaa. Näyttää kauniilta pinnalta, saati sitten kun se maalataan.

Seuraavaksi nurkkalaudat.

Tässä meni hermot. Ensin sivulaudat.

Töissä taas. Vähän painoi se perjantain välikohtaus aamulla mieltä, mutta tänään se oppilas oli iloinen kuin peipponen. Kysyi, saisiko siltikin pitää puheen ja iski pirteästi silmää kuin salaliittolainen. Kaikki on siis selvitetty taas. Huokasin tyytyväisyydestä tunnin jälkeen.

Makasin eilen torpalla pyyhkeen päällä aurinkoa ottamassa ja poltin niskani. Uskomatonta, miten lämmintä toukokuun alussa voikaan olla. Oli myös jännä katsoa, kuinka viikonlopun aikana lehdet purskahtivat puihin ja ruoho maahan.

Työtäkin tehtiin; Pupun kanssa laudoitettiin hirsien nurkkasalvoksia piiloon. Jumalaton homma, täytyy myöntää. Kun talo on vanha eikä mikään sivu suora, täytyy kaikki vuolla oikeaan mittaansa. Hermot kiristyivät molemmilla!

Aika raskas päivä tänään. Näin pari päivää sitten matkalla töihin erään ysiluokan oppilaan kahvilla kaupungilla. Samana päivänä olisi ollut oppitunti, mutta siellä tyttö ei ollutkaan. Kun tänään kyselin poissaolon syytä, hän ilmoitti tulleensa sairaaksi kesken päivän. Mikäpä siinä. Mutta kun näitä sairastumisia tulee aina ja jatkuvasti. Äiti allekirjoittaa jokaisen poissaolon. Kumma vain, että kovan kuumeen tai flunssan päivänä lapsi löytyy monesti Hansa-korttelista.

Sanoin tytölle, ettei koulu ole paikka, jossa käydään koska tahdotaan, vaan tämä on jokaisen lapsen työpaikka, missä ollaan aina, vaikka ei joka sekunti kivaa olisikaan. Tyttö hermostui kovin, kinasi vastaan, mökötti tunnin, kieltäytyi pitämästä esitelmäänsä ja jäi vielä tunnin päätteeksi inttämään. Sanoin, että jos olen pahoittanut mielen, pyydän sitä anteeksi, mutta muuten pysyn kannassani. Lapsi alkoi itkeä ja haukkua, kunnes komensin pois. Sanoin, ettei kaikkea minunkaan tarvitse kuunnella, mutten rankaisekaan, kun toinen on selvästikin hysteerisessä tilassa.

Ei sen kummempaa. Sattui vain kovin lapsen moite ja huuto, vaikka luokkatoverit totesivatkin, että joskus totuus tekee kipeää… Yritän aina olla oikeudenmukainen ja reilu, mutta eri ihmisten totuudet ovat usein erilaisia.

Onneksi viikonloppu on edessä. Arvannette, minne suuntaamme pupun kanssa heti kolmen jälkeen. Tänä viikonloppuna pupu päätti istuttaa kasvimaan ja -huoneen täyteen vihanneksia, minä uhkasin taas maata riippumatossa ja lukea Canthin novelleja. Eiköhän siinä harmituskin katoa mielestä.