Täysin luvatta ja kyselemättä kirjoitan tähän äidilltä eilen saamani tekstiviestin.
"Kaunis kiitos eilisestä ja toissapäivästä. Olimme kuin pitkältä lomalta palanneet ja isäkin oli täynnä lämmintä tunnetta. Se harmonia siellä teidän torpassanne on sanoinkuvaamatonta ja kaunista. Sekä torpan harmonia että teidän välisenne."
Ihana mamma minulla!
Isä ja äiti olivat viikonloppuna vierailulla torpalla. Olivat olleet ensin isoveljen luona ja sen jälkeen nuoremman isosiskon lapspia hoitamassa. Näyttivät meille tultuaan silminnähden nauttivan rauhasta ja hiljaisuudesta...
Oli tosi kivaa. Rauhallista ja verkkaista. Äiti istui keinutuolissa ja kutoi sukkaa, isä tarinoi menneistä ajoista ja pupu ja minä vain kuunneltiin.
Vanhusten lähdettyä pupu oli iloisella tuulella. Sanoi isäni sanoneen hänelle, että meitä kahta on kiva katsella, kun näytämme niin hyvin kuuluvan yhteen.
Pieniä sanoja, mutta suuria ja kauniita suomalaisen heteromiehen suuhun.
Takana neljä syyslomapäivää torpalla. Oli pimeää ja kosteaa ja sateista ja synkkää. Ja niin ihanaa. Ei tarvinnut tehdä mitään, jos ei halunnut. Makasin sängyllä ja luin loistavaa Sirpa Kähkösen romaanitrilogiaa. Istuin keinutuolissa ja luin romaanitrilogiaa. Makasin sohvalla ja luin. Istuin pöydän ääressä ja luin.
Jotain tehtiinkin. Ostettiin listoja ja saatiin tuvan ikkunat ja ovet listoitettua, samoin puolipanelin päällystä. Ikkunoista tuli niin hienot, että pupun mielestä on sääli laittaa ikkuvaverhot takaisin paikalleen.
Kävin katsomassa ÅST:n Urinetownin harjoituksia. Odotukset olivat aika korkealla, sillä mielessä oli vielä parin vuoden takainen Rocky Horror Show, joka upposi minuun täysin. Muutenkin se teatteri osaa yllättää minut usein. Varsinkin studionäyttömöllä on nähty helmiä!
Nyt olo esityksen jälkeen oli nahkea. Juttu ei ollut huono sillä tavalla, että siitä olisi tullut pahalle tuulelle, kuten esimerkiksi taannoisesta Kansallisoopperan Parsifalista. Tällä kertaa ihmetytti se, että oliko kyseessä ihan oikeasti ammattiteatteri.
Lavastus ja puvustus vaikutti siltä, että oli käytetty kaikkea vanhaa; edellisen produktion lavasterippeitä, toissavuotisia vaatteita, varastosta löytyneitä kääntöseiniä. Kaikki kelpaa, kunhan on ruskeaa. Kyllähän kierrättää pitää, mutta voisi lopputulosta vähän valvoa.
Valosuunnittelunkin kanssa oli vähän niin ja näin. Pidin taivaasta laskeutuvista hehkulampuista, mutta muutoin tilanteet olivat vähän hukassa. Jos kesken toimistokohtausta näyttämölle marssitetaan 30-luvun tanssirivistö silinterihattuineen, on tilanne niin erikoinen, että se vaatisi erilaista ja -suuntaista valaistusta.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tanssinumerot olivat aika köykäisiä ristiin-sivulle-ristiin -askelluksia ja kaikki vaikuttivat varovan etunäyttämön orkesteriluukkua.
Ohjauksen kannalta juttu oli vielä aika kesken. Kaikki olivat kuin hukassa näyttämöllä, eikä kukaan oikein 'elänyt' muuloin kuin oman repliikin aikana. Toisten puhuessa ei kuultuihin juttuihin reagoitu, eikä näyttämötilaa käytetty. Koko juttu oli aika pitkälle kuunnelman kaltainen.
Mietitytti aika paljon näytelmävalinta. Juttu oli selvästi musikaaliparodiaa, mutta se ei tekstin tasolla ollut kovinkaan hauska. Itse asiassa se oli aika tylsä. Kun näytelmään on ympätty pelkästään stereotyyppisiä hahmoja (tyyliin damaskikenkäinen niljakas keinottelija, kirkasotsainen nuori mies), jotka kohtaavat oletuksenmukaisissa tilanteissa (niljake toimii sliipatussa toimistossa, ensirakastaja työskentelee vessavahtina), on parodiaa hankala toteuttaa. Päinvastoin, juttuhan toisintaa sitä samaa kaavaa, mistä stereotyypit on alkujaankin irrotettu, ei katsele sitä ulkopuolelta.
Harmitti sinänsä näyttelijöiden kannalta, sillä hommaan oli selvästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Ohjaus ei vain tuntunut lähtevän lentoon, mutta onhan sillä vielä aikaa puolisen viikkoa.
Hyvänä puolena voi pitää sitä, että teatteri ei ryhtynyt taas kierrättämään niitä iänikuisia vuorisilkkipuvusteisia myfairladyja ja thesoundofmusiceja, mitä on veivattu suomalasteattereiden näyttömöillä jo parikymmentä vuotta. Aina pitää yrittää tehdä jotain muuta. Vaikka se ei tällä kertaa - harjoitusvaiheessa - onnistunutkaan.
Pakkohan juttu on mennä katsomaan uudelleen talvella. Tahdon nähdä, mihin se on kehittynyt.
Pupulla on pari päivää lomaa. Koska hän on velvollisuudentuntoinen ja kuuliainen lapsi, hän päätti mennä vanhempiaan tapaamaan. Jo iltapäivällä hän laittoi viestin, jossa kertoi että hänellä on tylsää.
Minä olen hiipparoinut ympäri asuntoa villasukat jalassa ja istahtanut ihan vain olemaan eri huoneisiin. Muistelen, että yhtä yötä lukuunottamatta ollaan oltu yhdessä joka päivä helmikuusta alkaen. Kun tähän on vielä mahtunut aikataululla 24/7 tehty vuokra-asunnon remontti ja pii-tkä kesäloma, huomaan, että yhdessä kimpussa on oltu ihan symbioosiin asti.
Ei siksi, ettei minulla olisi kivaa. Viihdyn niin kovin sen höppänän seurassa. Mutta silti on näemmä hyvä olla välillä ihan keskenänsä ja antaa aikaa itsellensä.
Pitäisiköhän minun matkata vaikka sisarusten luo, että saa pupukin aikaa olla yksinänsä?
Haisteltuaan koko pitkän päivän syksyn tuoksuja ja äristyään varoittavasti pariinkin myyränkoloon koira päätti ottaa loppupäivän rennosti.
Naapurin pariskunta ei vielä ehtinyt aloittaa omaa remonttiaan, joten lainasimme heidän avaimiaan ja kävimme katsomassa, miltä sisällä näyttää.
Kiva mökki! Toki aika pieni, sillä siinä on vain yksi kamari ja tupa, mutta tarkoituksena on rakentaa avovintille toinen kamari. Ja tuvan nurkassa on sellainen leivinuuni, että minun alkoi käydä tosi paljon kateeksi!
Kuva ei ole paras mahdollinen, sillä siinä eivät näy piharakennukset, joita paikassa riittää. Ne on ryhmitelty talon ympärille niin, että keskelle jää suojaisa sisäpiha.
Viikonloppu meni.
Kesällä joskus ostimme halvalla vanhan senkin, jalattoman ja miranol-pintaisen. Koko kesän ja alkusyksyn se on uskollisesti istunut eteisen naulakon alla ja odottanut, että joku jaksaisi kaapia sen puhtaaksi. Vaan kun oli kiire.
Tänä viikonloppuna se vihdoin ja viimein tapahtui. Kun pupu istutti kasvimaalle talvivalkosipulia, minä sudin maalinpoistoainetta ja kihnutin senkin puhtaaksi. Valkoisen maalikerroksen alla oli toinen, ilmeisesti alkuperäinen siniharmaa maali, jota ovipeilien kohdasta oli hiukan ootrattukin. Valitettavasti sitä kerrosta ei voinut pelastaa, koska miranol oli tarttunut siihen niin voimakkaasti.
Koristelistojen rapsuttaminen oli järjettömän hidasta hommaa, mutta valmista tuli, vihdoin!
Tein sen Transtukipisteen testin, jonka linkin joku oli laittanut keskustelusivuille. Vastaus hämmensi hieman...
Tässä tulos.
----------------
Vaihtoehdoista nainen, mies, androgyyni ja sukupuolineutraali,
SINÄ ET OLE SUKUPUOLISESTI MITÄÄN JA KUITENKIN KAIKKEA ...
Olet sukupuolisesti lahjakas ihmelapsi! Feminiinisyytesi ja maskuliinisuutesi ovat absoluuttisessa tasapainossa. Et ole enempää maskuliini kuin feminiini, etkä vähempää maskuliini kuin feminiini. Olet ja et ole sekä mies että nainen. Olet ja et ole androgyyni sukupuolishoppailija sekä sukupuolineutraali sukupuolipihtailija, sukupuolesta vetäytyjä. Muut ihmiset voivat kokea sinut yhtä hyvin naisena, miehenä, androgyyninä kuin neutrinakin.
Olet joko löytänyt sukupuolisen harmonian ja tasapainon tai sitten koet suurta ristivetoa moneen eri suuntaan - ehkäpä olet jopa yhtä aikaa sukupuolisessa ristiriidassa ja tasapainossa. Sinussa on paljon sukupuolisia mahdollisuuksia.
Naisellisuuspisteesi: 0
Miehekkyyspisteesi: 0
----------------
Pitäisikö velvollisuudentunnosta omaa sukupuoltaan kohtaan hankkia edes yksi miehekkyyspiste...?
Kokeilkaa itse osoitteessa http://www.seta.fi/transtukipiste/pelit/ttp0902.php
Välitunnilla näin, kuinka rakkaus syntyi.
He seisoivat vastakkain, kasiluokkalainen tyttö ja ysin poika; rupattelivat ja nauroivat toistensa vitseille. Hetki hetkeltä he siirtyivät lähemmäs toisiaan, vaikka en usko heidän itse huomanneen sitä. Juttua riitti vain hetken, ja yhtäkkiä kumpikaan ei enää keksinyt mitään sanottavaa.
Sitten, aivan yllättäen, poika kietoi kätensä tytön ympäri. Hartioille tosin, koska vyötärö olisi ollut liian rohkeaa. Hän häkeltyi itsekin uskaltamistaan ja tarkkaili, oliko valinnut oikein. Tyttö hätkähti hieman; mietti ja katsoi tilanteen olevan hyvä. Hän sulki silmänsä ja laski päänsä pojan olkapäälle. Poika ummisti myös silmänsä ja silitti tytön hiuksia. Koko muu koulun piha katosi heidän maailmastaan.
Se oli kaunista. Siinä ei ollut mitään typerää, pateettista tai kornia. Se ei ollut ohjattua tai laskelmoitua, kuten amerikkalaisissa nuortensarjoissa. Se vain tapahtui. Tulin hyvin onnelliseksi heidän puolestaan. Ja samalla minä kadehdin heitä hiukan. Ajatelkaa, 14-vuotiaat!
Kuinka moni meistä oli löytänyt jonkun 14-vuotiaana? Tai 18? Tai 22? Nelitoistiaana minä ainakin olin Ainoa Maailmassa, ahdistunut pohjoissuomalainen teini, joka epätoivon vimmalla pongasi kaksoismerkityksiä pop-levyiltä. Ymmärtääkseni jossakin muualla oli olemassa elämää; siellä kaukana etelässä, missä elämäniloa ei nujerrettu uskonkappalein ja missä rock ei ollut syntiä. Ehkä joskus, ehkä siellä voisi elämä alkaa. Sitten kun peruskoulu olisi ohi. Ja lukio. Sittenkun. Lukuisia vuosia elämistä sittenkunissa.
Jospa mekin olisimme voineet aloittaa parisuhteiden harjoittelun jo teininä! Opetella yhdessäolon aakkosia; rakastua, luottaa, pettyä jo varhain. Vaan ei. Vaikuttaa siltä, että meikäläisten seurustelu alkaa pääsääntöisesti vasta jatko-opintovaiheessa. Hetskut ovat ainakin kuusi vuotta edellä..!
Jos olisi saanut esimakua jo aiemmin, olisivatko opintojen alkuvaiheiden typerät räpellykset jääneet välistä? Olisiko käynyt, etten olisikaan uskonut, kun ensimmäinen poikaystäväni, kusipää, kertoi että vähemmistöjen parisuhteissa tavataan olla avoimia, niin että tänään hän ei tule kotiin yöksi, vaan iskee tuon tuolla... Olisiko minulta jäänyt paitsi se kohtaus, johon silloin tällöin vieläkin palaan; talvinen Länsiväylä yli viisitoista vuotta sitten, missä juoksen siltaa pitkin karkuun, ja hullu, ikänsä valehdellut Tullilaboratorion tyyppi, onneton runkkari ohjaa autonsa jalkakäytävälle ja yrittää ajaa päälle.
Olisinko osannut olla luottamatta niihin luusereihin, joihin silloin retkahdin? Olisinko osannut sanoa 'ei'? Olisinko oppinut aiemmin vetämään rajat itseni ympärille ja kertonut, mistä minä alan. Että minun ylitseni ei kävellä, minun sydämeeni ei pyyhitä jalkoja kuin mattoon. Olisivatko väliin jääneet ne tyypit, joille piti olla isä ja äiti. Rahakukkaro rajojenasettaja taskujentarkastaja hengityksenhaistelija.
Vai tuliko minusta minä juuri sen takia? Saivatko nämä kaikki aikaan sen, että kaiken tämän pohjalta (tai kaikesta tästä huolimatta) minusta kasvoi läheisyyteen pystyvä ihminen, joka onnekseen on löytänyt rinnalleen miehen, jota arvostaa ja rakastaa?
Siinä kysymys.