Välitunnilla näin, kuinka rakkaus syntyi.
He seisoivat vastakkain, kasiluokkalainen tyttö ja ysin poika; rupattelivat ja nauroivat toistensa vitseille. Hetki hetkeltä he siirtyivät lähemmäs toisiaan, vaikka en usko heidän itse huomanneen sitä. Juttua riitti vain hetken, ja yhtäkkiä kumpikaan ei enää keksinyt mitään sanottavaa.
Sitten, aivan yllättäen, poika kietoi kätensä tytön ympäri. Hartioille tosin, koska vyötärö olisi ollut liian rohkeaa. Hän häkeltyi itsekin uskaltamistaan ja tarkkaili, oliko valinnut oikein. Tyttö hätkähti hieman; mietti ja katsoi tilanteen olevan hyvä. Hän sulki silmänsä ja laski päänsä pojan olkapäälle. Poika ummisti myös silmänsä ja silitti tytön hiuksia. Koko muu koulun piha katosi heidän maailmastaan.
Se oli kaunista. Siinä ei ollut mitään typerää, pateettista tai kornia. Se ei ollut ohjattua tai laskelmoitua, kuten amerikkalaisissa nuortensarjoissa. Se vain tapahtui. Tulin hyvin onnelliseksi heidän puolestaan. Ja samalla minä kadehdin heitä hiukan. Ajatelkaa, 14-vuotiaat!
Kuinka moni meistä oli löytänyt jonkun 14-vuotiaana? Tai 18? Tai 22? Nelitoistiaana minä ainakin olin Ainoa Maailmassa, ahdistunut pohjoissuomalainen teini, joka epätoivon vimmalla pongasi kaksoismerkityksiä pop-levyiltä. Ymmärtääkseni jossakin muualla oli olemassa elämää; siellä kaukana etelässä, missä elämäniloa ei nujerrettu uskonkappalein ja missä rock ei ollut syntiä. Ehkä joskus, ehkä siellä voisi elämä alkaa. Sitten kun peruskoulu olisi ohi. Ja lukio. Sittenkun. Lukuisia vuosia elämistä sittenkunissa.
Jospa mekin olisimme voineet aloittaa parisuhteiden harjoittelun jo teininä! Opetella yhdessäolon aakkosia; rakastua, luottaa, pettyä jo varhain. Vaan ei. Vaikuttaa siltä, että meikäläisten seurustelu alkaa pääsääntöisesti vasta jatko-opintovaiheessa. Hetskut ovat ainakin kuusi vuotta edellä..!
Jos olisi saanut esimakua jo aiemmin, olisivatko opintojen alkuvaiheiden typerät räpellykset jääneet välistä? Olisiko käynyt, etten olisikaan uskonut, kun ensimmäinen poikaystäväni, kusipää, kertoi että vähemmistöjen parisuhteissa tavataan olla avoimia, niin että tänään hän ei tule kotiin yöksi, vaan iskee tuon tuolla... Olisiko minulta jäänyt paitsi se kohtaus, johon silloin tällöin vieläkin palaan; talvinen Länsiväylä yli viisitoista vuotta sitten, missä juoksen siltaa pitkin karkuun, ja hullu, ikänsä valehdellut Tullilaboratorion tyyppi, onneton runkkari ohjaa autonsa jalkakäytävälle ja yrittää ajaa päälle.
Olisinko osannut olla luottamatta niihin luusereihin, joihin silloin retkahdin? Olisinko osannut sanoa 'ei'? Olisinko oppinut aiemmin vetämään rajat itseni ympärille ja kertonut, mistä minä alan. Että minun ylitseni ei kävellä, minun sydämeeni ei pyyhitä jalkoja kuin mattoon. Olisivatko väliin jääneet ne tyypit, joille piti olla isä ja äiti. Rahakukkaro rajojenasettaja taskujentarkastaja hengityksenhaistelija.
Vai tuliko minusta minä juuri sen takia? Saivatko nämä kaikki aikaan sen, että kaiken tämän pohjalta (tai kaikesta tästä huolimatta) minusta kasvoi läheisyyteen pystyvä ihminen, joka onnekseen on löytänyt rinnalleen miehen, jota arvostaa ja rakastaa?
Siinä kysymys.
8 kommenttia
Iinu
11.10.2006 16:44
Osaat todellakina asetella asiat paperille, kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi!! Tekstejäsi on ilo lukea
martin
11.10.2006 16:45
Tietänet, että kysymyksesi on oikeastaan retorinen.
Järkyttäviä hetkiä Sinullakin ollut! Muistan omalta kohdaltani pari kauhun ja käsittämättömän tuskan hetkeä...pakettiauton Helsingissä Aleksanterinkadulla, joka peruuttaa päälleni, ja Saksassa jatko-opintojeni aikaan kahvilassa kuullut sanat, jotka murskaavat, sekoittavat turhuuteen, hulluuteen...
martin
11.10.2006 16:51
Kuinka onnellista löytää toinen, joka vastaa. Aboa, Sinäkin! 14, 44, 84 - ei silloin todellakaan ajan vanki. Kateellisuudelle ei ole sijaa!
sleepygay
11.10.2006 18:55
Menneisyytesi on osa sinua. Joten kai sinä olet sinä, koska olet elänyt sellaista elämää, kuin olet. Oli se sitten minkälaista tahansa, kuinka onnellista tai onnellista hyvänsä. Ja taitaa se näissä ihmissuhde asioissakin olla niin, että parempi myöhään kuin milloinkaan. Tosin enpä sanoisi, että olet jotenkin "myöhään" löytänyt itsellesi jonkun. Olisitko tavannut pupua, jos jotain olisikin käynyt toisin? Itse en olisi välttämättä tavannut omaa kultaani, jos olisinkin lähtenyt esimerkiksi jonnekin muualle opiskelemaan, kuin minne nyt menin.
Aboa
11.10.2006 18:59
Se, että minä tapasin pupuni, on aivan käsittämätön sattuma. En ollut alkujaan menossa sinne kaupunkiin, minne menin, vaan päätin lähteä mukaan ihan viime tingassa. Pupunkaan ei pitänyt sinne lähteä, mutta hyppäsi mukaan, kun kavereiden autossa oli tyhjää.
Kun sitten kaksi ihan sattumoisin toisiimme törmättiin, annoin hänelle pakit heti alkuun. Siitäkään hän ei lannistunut - ja tässä ollaan!
Jycroisencore
11.10.2006 22:06
Kiitos Aboa, taas kerran, mielenkiintoisesta ja elämännäköisestä tekstistä. Kivaa lukea tarinoitasi tosielämästä, juttujasi, jotka eivät välttämättä aukea ihan ekalukukerralla. Huimaa!
sleepygay
12.10.2006 09:54
Sanoisimpa jopa, että melkoinen sattuma tuo sinun ja pupun tapaaminen. olihan se minun ja kultinkin tapaaminen tavallaan sattumaa. Me kun "tapasimme" toisemme internetin välityksellä. Kulta ei kuulemma meinannut ensin vastata ilmoitukseeni, mutta vastasikin sitten lopulta, ja tässä sitä ollaan. :)
Aboa
12.10.2006 15:52
Kiitos palautteestanne!
Kyllä se, että jonkin löytää, on aikamoinen ihme. Se on totta.
Ja kiitos Iinu ja Jycroisencore kehuistanne. Tässähän ihan herkistyy...