Kävin katsomassa ÅST:n Urinetownin harjoituksia. Odotukset olivat aika korkealla, sillä mielessä oli vielä parin vuoden takainen Rocky Horror Show, joka upposi minuun täysin. Muutenkin se teatteri osaa yllättää minut usein. Varsinkin studionäyttömöllä on nähty helmiä!
Nyt olo esityksen jälkeen oli nahkea. Juttu ei ollut huono sillä tavalla, että siitä olisi tullut pahalle tuulelle, kuten esimerkiksi taannoisesta Kansallisoopperan Parsifalista. Tällä kertaa ihmetytti se, että oliko kyseessä ihan oikeasti ammattiteatteri.
Lavastus ja puvustus vaikutti siltä, että oli käytetty kaikkea vanhaa; edellisen produktion lavasterippeitä, toissavuotisia vaatteita, varastosta löytyneitä kääntöseiniä. Kaikki kelpaa, kunhan on ruskeaa. Kyllähän kierrättää pitää, mutta voisi lopputulosta vähän valvoa.
Valosuunnittelunkin kanssa oli vähän niin ja näin. Pidin taivaasta laskeutuvista hehkulampuista, mutta muutoin tilanteet olivat vähän hukassa. Jos kesken toimistokohtausta näyttämölle marssitetaan 30-luvun tanssirivistö silinterihattuineen, on tilanne niin erikoinen, että se vaatisi erilaista ja -suuntaista valaistusta.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tanssinumerot olivat aika köykäisiä ristiin-sivulle-ristiin -askelluksia ja kaikki vaikuttivat varovan etunäyttämön orkesteriluukkua.
Ohjauksen kannalta juttu oli vielä aika kesken. Kaikki olivat kuin hukassa näyttämöllä, eikä kukaan oikein 'elänyt' muuloin kuin oman repliikin aikana. Toisten puhuessa ei kuultuihin juttuihin reagoitu, eikä näyttämötilaa käytetty. Koko juttu oli aika pitkälle kuunnelman kaltainen.
Mietitytti aika paljon näytelmävalinta. Juttu oli selvästi musikaaliparodiaa, mutta se ei tekstin tasolla ollut kovinkaan hauska. Itse asiassa se oli aika tylsä. Kun näytelmään on ympätty pelkästään stereotyyppisiä hahmoja (tyyliin damaskikenkäinen niljakas keinottelija, kirkasotsainen nuori mies), jotka kohtaavat oletuksenmukaisissa tilanteissa (niljake toimii sliipatussa toimistossa, ensirakastaja työskentelee vessavahtina), on parodiaa hankala toteuttaa. Päinvastoin, juttuhan toisintaa sitä samaa kaavaa, mistä stereotyypit on alkujaankin irrotettu, ei katsele sitä ulkopuolelta.
Harmitti sinänsä näyttelijöiden kannalta, sillä hommaan oli selvästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Ohjaus ei vain tuntunut lähtevän lentoon, mutta onhan sillä vielä aikaa puolisen viikkoa.
Hyvänä puolena voi pitää sitä, että teatteri ei ryhtynyt taas kierrättämään niitä iänikuisia vuorisilkkipuvusteisia myfairladyja ja thesoundofmusiceja, mitä on veivattu suomalasteattereiden näyttömöillä jo parikymmentä vuotta. Aina pitää yrittää tehdä jotain muuta. Vaikka se ei tällä kertaa - harjoitusvaiheessa - onnistunutkaan.
Pakkohan juttu on mennä katsomaan uudelleen talvella. Tahdon nähdä, mihin se on kehittynyt.
