Olemme kutsuneet mun vanhemmat torpalle joulunviettoon. Heti alkuun olivat kovin kiinnostuneita, mutta jossakin vaiheessa into tuntui loppuvan, koska ajomatkasta pohjoisesta lounaaseen on niin pitkä.
Eilen äiti soitti ja kysyi, sopiiko meille, että hän tilaa paikalliselta farmarilta luomukinkun, suolaa sen itse ja tuo sitten mukanaan.
Vaikuttaa kovin siltä, että vanhukset ovat sittenkin tulossa....
Väri on sitten sininen. Tietty.
Torpalla oli pyryttänyt kovasti. Perjantaina aurinko paistoi kirkkaasti ja koko maailma oli valkea ja raitis. Lunta oli nietostunut liki puolen metrin kinoksiksi, joten kulkureitit saunalle ja liiteriin piti kolata puhtaiksi. Illansuussa lumisade alkoi uudestaan hiljalleen, varovasti, kun suuret pehmeät lumihiutaleet leijailivat ääneti alas maailmaan. Loikoilin kamarin sohvalla, mutta nousin katsomaan ikkunasta hiutaleiden pitkää tietä alas ja tunsin kakluunin lämmittävän kylkeäni. Pupu puuhaili tuvassa ja jossakin kaukana haukahti koira. Olin hyvin onnellinen.
Lauantaina saapuivat kaasot. Taloon tupsahti kolme auttajaa, jotka tahtoivat tietää, mikä väri olisi häiden teema, paljonko pitopalvelu saa maksaa ja millaista musiikkia toivotaan soitettavan. En tiennyt mitään. Minä olin vain kosaissut pupua ja hän myöntynyt. Nyt sille pitäisi löytää sopiva väri... Kuitenkin kaikki vaikuttaa selvältä ja koko hommasta tuli jollakin tapaa ehdottomampi. Että nyt juttu ihan oikeasti alkaa ja lopputuloksena on ’tahdon’ heinäkuussa.
Illalla saunottiin ja syötiin sekä pelattiin lautapelejä, enkä muista, koska viimeksi olen nauranut niin kovasti. Oikein harmitti, kun kaksi kaasoista lähti kotiin yöksi ja vain yksi jäi istumaan iltaa! Pupu meni maate puoliltäöin, minä paransin maailmaa puoli neljään.
Olen oppinut pitämään talvisista harmaista sunnuntaipäivistä. Silloin saa oikeutetusti maata sohvalla ja olla saamaton. Samanlainen kuin aurinko; valju ja vetämätön, melkein hyödyttömyyden rajamailla. Oli oikein sääli jättää torppa alkuillasta. Vielä viikko ennen kuin pääsee taas maalle.
Enää parikymmentä minuuttia ja pupu tulee kotiin. Tänä viikonloppuna meidän vieraiksi tulevat kaikki kolme kaasoa. Että jospa tässä hääasiassakin alettaisiin edetä johonkin suuntaan!
Pupu on ollut tosi kiltti viime aikoina. Kun on tuullut, satanut, pyryttänyt, hän on kuskannut minut töihin niinä aamuina, koska hän voisi itse olla kotona hiukan pidempään.
Eilen päätin olla kiltti takaisin ja tein hänelle hyvää ruokaa. Resepti löytyi Yhteishyvä-lehdestä; kanaa paistettiin uunissa kaneli-hunaja-maustekastikkeessa, mihin lopuksi lisättiin taateleita. Lisäksi tein afrikkalaista sipuli-herne -kuskusta. Hyvää! Suosittelen!
Tänään olisi vähän kiire. Pitäisi normaalin työpäivän lisäksi ehtiä hakea influenssarokote apteekista, kipaista kirjastossa ja ehtiä kolmeksi opettajien mielenosoitukseen. Turkuhan aikoo taas säästää opetustoimesta, mikä tarkoittaa taas suurempia opetusryhmiä, tuntiopettajien irtisanomisia, materiaalien hankintakieltoa, iänikuisesti kierrätettyjä kirjoja, valinnaisaineiden vähentämistä...
Alkaa niin tympäistä tämä puuha. Joka vuosi koulut ovat entistä tiukemmalla; mikään ei saa maksaa mitään. Mistään työntekijöiden eduista on turha puhuakaan. Jotkut firmat järjestävät työntekijöilleen mm. pikkujouluja tai teatterireissuja; meillä ei sellaisen tapahtumista tarvitse pelätä...
Olen mielestäni hiton hyvä opettaja, mutta mitta alkaa olla täysi. Mitä ihmettä sitä osaisi tehdä näin kahdeksan opevuoden jälkeen? Millehän alalle sitä soveltuisi?
Hassu viikonloppu!
Torpalle mentiin naapureiden kanssa perjantaina, mutta pupu ei ollut mukana, koska sillä oli koulutusta lauantaina. Oli tosi hassua nukkua kamarissa yksinään, sillä kumpikaan meistä ei ole ollut torpalla yötä ilman toista. Kyllähän uni tuli, ei sen suhteen ole ongelmia, mutta kukaan ei tehnyt iltarituaaleja mun kanssani. Laittanut kakluuninpeltejä kiinni, vaihtanut yövaatteita. Kukaan ei vetänyt minua kainaloonsa nukkumaan kesken kirjanluvun ja pohtinut ääneen, vieläkö pitäisi käydä pissalla vai onko olo jo niin sopivan lämmin ja raukea, ettei jaksa. Koirakin suhtautui pupun poissaoloon epäluuloisesti ja kieltäytyi - onneksi - nukkumasta minun kyljessäni. Se vain katseli minua pitkin kuononvartta ja luikahti omaan koriinsa.
Lauantai tehtiin töitä naapureiden mökillä. Heidän torppansa on yhtä laho kuin meidän silloin kun alettiin kunnostaminen. Lattia on antanut periksi, alimmat hirret pitää vaihtaa, ikkunat uusia... Mutta töitä tehtiin innolla, koska viereinen torppa - meidän - osoittaa, että kaikki on mahdollista.
Pihalle sytytettiin iso rovio, johon kannettiin seinistä revittyä puutavaraa ja niitä rikkinäisiä huonekaluja, joilla ei ole säilytys-, kierrätys tai keräilyarvoa. Ei tietenkään mitään arvokasta, vaan kaikkea sellaista vanhaa likaista ryjää, mitä taloissa pakkaa olemaan. Vaikka ylimääräisen tavaran polttaminen oli pakko tehdä, toisaalta tuntuu hirvittävältä kantaa tuleen toisen ihmisen elämää, muistoja, hankintoja. Mitä tuo rikkinäinen tuoli tietäisi? Mitä tarinoita liittyy tuohon pärekoriin? Miksi 70-luvun lopun kirjahyllystä on revitty irti ovet?
Iltapuolella pupu saapui torpalle ja syötiin, saunottiin ja rupateltiin - tosin vain hetken, koska jokainen oli niin väsynyt, ettei kauaa jaksanut valveilla olla.
Kuuntelin yöllä, kuinka talo nitkahteli lämpötilan laskiessa. Aamulla herätessä kaikki paikat olivatkin jäässä. Ruoho oli valkeana kuurasta, heinät olivat jäätyneet pystyyn, lammikoiden pinnalla oli riitettä. Metsä oli äänetön ja epäileväinen. Ymmärsin täysin, mitä äiti tarkoittaa myöhäissyksyn rauhallisuuden kauneudella.
Viikonloppu alkoi. Taas. Kivaa.
Tai ei kokonaan, koska pupulla on koulutuspäivä huomenna, joten hänen vapaa-aikansa kutistuu yhteen päivään.
Minä sen sijaan menen naapureiden kanssa torpalle jo tänään. Koska oma remontti alkaa olla valmis, on aika jeesata kavereita heidän mökkinsä kunnostamisessa.
Raakaa työtä, nam!
Exäni on löytänyt oikein mukavan miehen ja yhdessä he ovat hankkineet uuden asunnon.
Lupauduin eilen kyyditsemään heitä rautakaupoissa, koska heillä ei ole omaa autoa. Minullakaan ei ollut muuta puuhaa, ja rautakauppojen hyllyjen erikoistarjoukset herättävät sisäisen heteroni kiivaaseen eloon.
Kaikki meni kivasti. Pojat löysivät kaikkea tarvitsemaansa. Paitsi että.
En tiedä, mistä johtui, mutta exäni piruili minulle oikein urakalla. Sekä hänellä että minulla on hyvinkin pisteliäs huumorintaju, mutta kommentit, kuten 'olet tuollainen pieni pulska lehtori' menivät jo aika yli minun huumorini kipukynnyksen.
Lieneekö syynä ollut näyttämisen tarve uudelle miehelle vai mikä, mutta minä koin tilanteen epämiellyttäväksi. Ajettuani heidät kotiin exäni kysyi vielä, lähtisinkö vielä ensi viikolla uudelle kierrokselle, koska jotakin tarvitsisi vielä.
Juu, aina valmiina passaamaan piruilupalkalla!
Torpalla äitini sanoi aina pitäneensä myöhäissyksystä. Hänestä ruska on aina ollut visuaalisesti äänekästä; huomiotaherättävän räikeää, mutta loppusyksyn hiljainen, liki alistuva maaväreillä maalattu kostea hämärä on aina miellyttänyt häntä.
Olen samaa mieltä. Nyt, aikuisena.
Syksyssä on jotakin charmia; jotain, joka antaa luvan käpertyä sisäänpäin. Polttaa puita takassa ja puhua hiljaisella äänellä isoja asioita.