(Nuoren) opettajan varaventtiili

Sataa sataa ropisee ja minä olen ollut koko päivän tilipom. Harmaus ahdistaa. Olo on kuin asuisi Sadan vuoden yksinäisyydessä, keskellä jatkuvaa, monivuotista sadetta.

Vaikka kotona menee hyvin ja vaikka ollaan yritetty tehdä asioita arkipäivän virkistykseksi - käyty kyläilemässä, eilen teatterissa katsomassa Sissi-musikaalia - on elämä alkanut tuntua takkuiselta ja harmaalta.

Ajoittain kaipaan vielä Koillismaalle, missä talvi todellakin oli olemassa. Inhoan harmaanloskaista marraskuuta ja joulukuuta, joka panttaa tietoa lumesta aina aattoon asti. Olen yksinkertainen mies ja haluaisin selkeitä vuodenaikoja. Tiedättehän; ensin on syksy ja sitten - pam - yhtäkkiä onkin talvi. Sataa lunta ja on valkeaa ja kirpakkaa, eikä yhtään räpäsköi tai ränni.

Vihaan limboa. Kaikenlainen välitilassa oleminen on aina ollut ärsyttävää. Hukassa on paljon parempi paikka, koska silloin ainoa suunta on löytää, mutta välitilat vain ovat. Aika hannaa paikallaan, eikä ihminen voi tehdä muuta kuin odottaa, että jotakin siunaantuisi tapahtuvaksi.

Nuorna poikana ollessakaan en uuden miehen tavattua osannut sitä 'katsellaan'-vaihetta. Minä joko olin jonkun kanssa tai sitten en. Outoa oli yrittää estellä ja häilyä jossakin parisuhteen ja -suhteettomuuden välimaastossa. Siksi olinkin hyvin helppo nakki. Lähdin mukaan, jos vain joku tajusi pyytää. Väliin pyytämättäkin.

Tämä kaikki siis ennen kuin aloin seurustella ja minusta tuli neitsyt.

Pitkä jorina. Lopputulos?

Lunta!

Kiitos.

Joko minun pitäisi poistaa sana 'nuori' blogin nimestä..?

Viime viikolla laitoin spostia eräälle aikakauslehdelle, joiden palkkalistoilla oli tutun kuuloinen nimi. Tänään hän vastasi.

Ja yllättäin olin löytänyt uudelleen ystävän, joka meni hukkapiiloon vuonna 1991.

Äsh, olenhan minä tietänyt, että hän asuu Helsingissä ja että hän on toimittaja, mutta jotenkin hän katosi muutettuaan kirjoitusten jälkeen Koillismaalta.

Tutustuin häneen lukion ykkösellä 1989, ja kaikkien tasapäisten harmaiden koillismaalaisjunttien keskellä hän oli kuin eksoottinen tuulahdus Jostakin Ihan Muusta. Olimme ystäviä vain noin vuoden, minkä jälkeen oli aika muuttaa jatko-opintoihin, elämään, maailmaan.

Vasta jälkeenpäin sain tietää hänen olevan homo. Kuulin sen samaan aikaan, kun näin eräällä Helsinginreissukerralla homobaarissa lapsuudenkotini vuokralaisen, parhaan kaverin ystävän sekä ala-asteen aikaisen parhaan kaverini. Ja minä kun olin ollut the only gay in the town..!

Mutta silti. Kadottamani ystävä ei aavistakaan, kuinka suuri vaikutus hänellä oli minun elämääni. Hänhän näytti, että normeista voi poiketa ja omaan elämäänsä vaikuttaa, toisin kuin Koillismaan lestadiolaishenki väittää.

Viikonloppuna purin sisäkaton.

Kun oma torppa alkaa olla valmis, on näemmä aika siirtyä kuokkimaan toisten rakennusprojekteihin. Niinpä vedin remppavaatteet niskaan ja kävelin naapuritorppaan töihin.

Eteisen välikatto piti tyhjentää ja purkaa, koska se oli paitsi liian matalalla ja rikkinäinen, myöskin eristämätön. Etsin sorkkaraudan käteeni ja aloin hajoittaa. Mikä tunne! Kun saa vain löydä ja hajoittaa ja paukuttaa kappaleiksi, repiä, kiskoa ja tuhota. Olin jo unohtanut oman torppamme purkuvaiheen ja nyt oli kuin olisi löytänyt vanhan ystävän uudelleen.

Jos tahdotte päästä eroon jostakin häiritsevästä rakennusosasesta, soittakaa minut hätiin.

Sunnuntaina ajettiin Tampereelle, minne veli on perustanut pesän perheensä kanssa. Kummipoikani täytti täyden vuoden ja kävimme pupun kanssa viemässä upouuden pulkan perille asti. Lapsi oli käsittämättömän hyvällä tuulella ja hymyili kuin suomenpystykorva koko vierailun ajan.

Tahtoo sellaisen!

Tämän viikonlopun torppareissu jääkin vähän lyhemmäksi. Meidän pitää lähteä sunnuntaiaamusta ajelemaan kohti Tamperetta, koska mun veljen esikoinen - kummipoika - täyttää täyden vuoden.

Hiukan laiskottaa ajatuskin. Taapero ei itse tule muistamaan tapahtumasta yhtään mitään, joten sikseensä juhla on vähän turha. Mutta näkeepähän ainakin sisaruksiansa, mikä on aina kivaa!

Joulukuun eka viikonloppuna matkataan Helsinkiin katsomaan Kansallisbaletin Pähkinänsärkijää. Vaikka olen enemmänkin modernin tanssin ystävä, kiinnostaa vanhan satubaletin toteutus kovastikin.
Onko kukaan nähnyt ko. versiota?

Illalla tutustumaan yöelämään. Mikä ihme on oli se hauska homobaari, mikä sijaitsee aika syrjässä? Muistaakseni sinne päästiin jatkamalla Eerikinkatua eteenpäin. Ja onko se hauska, vai oliko meillä jo niin lystiä keskenämme, että kivaa olisi ollut vaikka Merihaassa?

Olin viime viikolla ostanut vaatekaupasta takin. Kolmen päivän käytön jälkeen siitä irtosivat kaikki napit. Soitin perjantaina kauppaan ja kerroin tilanteen, jolloin ystävällinen myyjä sanoi, että voin tuoda takin korjattavaksi ja saada samalla 'pientä vaivanpalkkaa', koska joudun ylimääräistä työtä tekemään. Sovin tuovani takin maanantaina.

Eilen veinkin takin kauppaan. Myyjä kysyi, mikä oli vialla ja kerroin sen hänelle ja sanoin soittaneeni asiasta perjantaina. Kerroin vielä, mitä oli sovittu.
-Ei voi pitää paikkaansa, keskeytti myyjä. -Meillä ei nyt kyllä ole tavattu mitään vaivanpalkkoja antaa.
-Mutta puhelimessa sanottiin, että... yritin.
-Ei, tällainen ei kerta kaikkiaan ole tapana, sanoi myyjä. -Minä käyn vielä kuule ihan tarkistamassa, hän jatkoi ja kipitti pois, ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kun hän palasi, sama toistui. -Mitään tällaista ei ole luvattu.
-Ei se ole nyt niin tärkeää. Ajattelin vain kun sanottiin..
-Kuka sanoi?
-En minä nimeä muista.
-Aivan.

Yhtäkkiä myyjän tyyli vaihtui ja hän alkoi puhua kuin lapselle.
-Kun meillä tehdään niin, että saa joko perua kaupan tai korjauttaa. Ei muuta. Kummankohan sinä haluat?
-Kyllä mä sen korjautan, kun mä siitä takista tykkään.
-Hyvä. Mihinkä aikaan sä huomenna pääsisit?
-Työt loppuu kahdelta-
-Kiva. Laitetaan tämä valmiiksi sitten siihen aikaan, ettei tästä tule sinulle enempää harmitusta.

Minulla katkesi suoni päästä. Kerroin myyjälle, että mielelläni korjautan takin, koska siitä pidän, mutta mielestäni tärkein, kaikista tärkein unohtui. Että olisi voinut ihan sillä, että pahoittelee sitä, että takki sattui olemaan epäkurantti ja että ylimääräistä työtä tuli. Sitähän minä olin vailla, en kaffelippua kahvilaan. Kun takin hintaan ei minusta kuulu se, että kuskaan sitä kauppaan parsittavaksi. Lisäksi minusta on ikävää, että minua pidetään valehtelijana. Jos yksi myyjä on sanonut yhtä ja toinen toista, liikkeen kuuluu selvittää ne keskenään, ei minun välitykselläni.

-Niin se kuule käy, että kun tulee eri tilanteesta, niin joskus ymmärretään toisiamme väärin, vaikka tarkoitus on hyvä, pahoitteli myyjä.
-Niin se käy.
-Niin että harmi nyt sitten, että oli ylimääräistä vaivaa.
-Joo.

Lähdin kotiin. Vitutti.

Perustin sivukirjaston vessaamme. Kuvassa vain yksi lukuisista hyllyistä, samoin aikakauslehtiosasto rajautui ulos.

Kukapa ei tahtoisi sivistää itseään mm. Canthin, Londonin tai Kiven tuotannolla, kun kerrankin löytyy hetken hengähdystauko?

Viime kesän urakkana oli kompostikäymälän panelointi ja maalaus. Talven aikana on keskitytty huussin koristeluun. Teemana on sininen ja kulta sekä kuninkaallisten kuvat.

Emme ole ihan varmoja, onko kunkkujen asettelu vessan seinälle poliittinen kannanotto vaiko viittaus siihen, että on olemassa paikkoja, missä ruhtinaatkin tahtovat käydä yksin.

Tämän viikonlopun ohjelman kuului liesikuvun asentaminen paikoilleen ja sen maalaus.

Homma olikin yllättävän monimutkaista, koska kupu painoi aikas paljon, ja aina kun se oli nostettu seinälle ruuvinpaikkojen merkitsemistä varten, se oli näemmä notkahtanut alas sen verran että koko poraamis-proppaamis-ruuvaamis-maailma olikin ollut aivan turhaa ja ainakin kaksi senttiä vasemmalle. Mutta loppujen lopuksi liesikupu/huuva/höyrykupu saatiin seinälle, missä se näytti väärään ympäristöön joutuneelta nakkikioski-liesituulettimelta. Vasta maalaus sijoitti sen tähän maailmaan.

Muuten torpalla oli tosi kivaa. Ulkona oli harmaa ja sateinen päivä, joten sai ihan vapaasti röhnöttää sisällä. Kuinka ihanaa onkaan herätä aamulla, kun ei ole kiire ja saa ummistaa silmänsä vielä hetkeksi, jos haluaa. Lisäksi mulla on maailman paras mies, joka herää aamuisin käsittämättömän aikaisin, keittelee itselleen kaffetta ja viimein, siinä minun heräämiseni aikoihin, tassuttelee kamariin halkokorin kanssa, laittaa kakluuniin tulen ja jättää uuninluukut auki. Että voisin rauhassa heräillä ja katsella ja kuunnella tulen rätinää. Sanoo vain, että herää rauhassa ja tule sitten syömään kun jaksat. Leivät on jo voideltu.

Ajatelkaa nyt. Mistä tuollaisen olen onnistunut löytämään!

Exäni soitti juuri. Ovat miehensä kanssa muuttamassa uuteen asuntoon ja tyhjentää juuri entistä, kymmenvuotista kotiaan. Jostakin laatikon uumenista oli löytynyt mun työtodistuskopioita vuodelta 1993 ja hän tahtoi tietää, mitä niille tehdään. Käskin heittää roskiin.

Kumpikaan meistä ei muistanut, mitä työtä olin hakenut silloin. Olin kaksikymmentä ja asunut vasta vuoden Turussa. Opintoviikkoja kasassa neljä tai viisi.

Mitähän silloin toivoin tai milllaiseksi oletin elämän muuttuvan? Mikä minusta piti silloin tulla isona? Ei ainakaan opettaja, siitä olin aivan varma. Se oli aivan ehdottomasti poisraakattu vaihtoehto. Olin kiihkoisa idealisti, totuutta etsivä teatterilainen, kotiinpäin umpikaappihomo, jatkuvasti uutta koettavaa etsivä erikoisuudentavoittelija. Ja nyt...

Ja nyt?

Kauas elämä minut paiskasi Koillismaan kairoilta, mutta täälläpä ollaan ja eletään hyvin tasaista elämää. Oletuksenmukaista ja silti ei. Ajatelkaa nyt, entinen kaappihomo viettää joulua miehensä ja vanhempiensa kanssa ja on menossa naimisiin. Porvarillisia ammatteja vihaavasta tuli rivitaloelämää viettävä opettaja. Uutta etsivä erikoisuudentavoittelija on ihan tyytyväinen, jos viikonloput kuluvat torpalla täydellisessä sensorisessa deprivaatiossa.

Silti en koe pettäneeni ihanteitani tai luopuneeni jostakin. Päinvastoin, koen saavuttaneeni enemmän kuin mitä ehkä silloin osasin odottaa. Jotakin, joka on hankala määritellä. Rauhan? Rauhallisuuden? Tyyneyden? Paikallaanistumisen jalon taidon? Rauhallisen rupattelun ja elämän punnitsemisen kyvyn? Pappaantumisen? Tasapainon..?

Eipäs mennä liian pitkälle. En pyri buddhaksi.

Pakko lopettaa. Koirani kokee elämää suurempaa ahdistusta, koska pupu on ulkona istuttamassa kukkasipuleita ja hän on sisällä.