Jympeää

Sataa sataa ropisee ja minä olen ollut koko päivän tilipom. Harmaus ahdistaa. Olo on kuin asuisi Sadan vuoden yksinäisyydessä, keskellä jatkuvaa, monivuotista sadetta.

Vaikka kotona menee hyvin ja vaikka ollaan yritetty tehdä asioita arkipäivän virkistykseksi - käyty kyläilemässä, eilen teatterissa katsomassa Sissi-musikaalia - on elämä alkanut tuntua takkuiselta ja harmaalta.

Ajoittain kaipaan vielä Koillismaalle, missä talvi todellakin oli olemassa. Inhoan harmaanloskaista marraskuuta ja joulukuuta, joka panttaa tietoa lumesta aina aattoon asti. Olen yksinkertainen mies ja haluaisin selkeitä vuodenaikoja. Tiedättehän; ensin on syksy ja sitten - pam - yhtäkkiä onkin talvi. Sataa lunta ja on valkeaa ja kirpakkaa, eikä yhtään räpäsköi tai ränni.

Vihaan limboa. Kaikenlainen välitilassa oleminen on aina ollut ärsyttävää. Hukassa on paljon parempi paikka, koska silloin ainoa suunta on löytää, mutta välitilat vain ovat. Aika hannaa paikallaan, eikä ihminen voi tehdä muuta kuin odottaa, että jotakin siunaantuisi tapahtuvaksi.

Nuorna poikana ollessakaan en uuden miehen tavattua osannut sitä 'katsellaan'-vaihetta. Minä joko olin jonkun kanssa tai sitten en. Outoa oli yrittää estellä ja häilyä jossakin parisuhteen ja -suhteettomuuden välimaastossa. Siksi olinkin hyvin helppo nakki. Lähdin mukaan, jos vain joku tajusi pyytää. Väliin pyytämättäkin.

Tämä kaikki siis ennen kuin aloin seurustella ja minusta tuli neitsyt.

Pitkä jorina. Lopputulos?

Lunta!

Kiitos.