(Nuoren) opettajan varaventtiili

Enpa muistanutkaan: oikein hyvaa joulua kaikille!

Nyt menen hotellihuoneeseen ja yritan saada puhelinyhteyden koti-Suomeen. Taytyyhan vanhuksille soittaa hyvan joulun toivotukset!

Arun suo sadei eli paivaa

Lie kuinka mones paiva taalla Kamputseassa. Uskomaton maa!

Lentomatka Suomesta Bangkokin kautta Siam Reapiin oli kasittamattoman pitka, varsinkin kun matkattiin Finnairin karjavaunussa, missa jalkatila oli minimoitu maksimihyodyn toivossa.

Ensivaikutelma maasta oli kaikkea muuta kuin kiva. Viisumijono oli neuvostoliittolaisen pitka: ensimmainen sotilas otti passin ja rahan, seuraava laittoi rahan lippaaseen, seuraava kirjoitti passiin jotakin, seuraava leimasi yhdella, seuraava toisella leimasimella... Lentokentan jalkeen maan koyhyys yllatti. Olen kylla tietoinen siita, etta niukkaa on, mutta... Voi kun voisi auttaa jotenkin.

Mutta kulttuuriperintoon tutustuminen on ollut hienoa. Paljon olen raunioita nahnyt, mutta mikaan ei ole vetanyt vertoja talle kaikelle. Odotin Angkor Vatin temppelia kuin nousevaa paivaa, mutta se on ainoastaan kookas ja massiivinen. Olemme kiertaneet kymmenittain muinaisia pyhia paikkoja, joista jokainen on tehnyt suuren vaikutuksen. Kaikkein hienoin on ollut Bayonin temppeli. Siella melkein itku paasi kaiken sen hartauden keskella.

Paakaupunki Phnom Pen oli sitten aika suuri pettymys. Kaupunki on suuri ja saasteinen, sekasortoinen ja haiseva. Ihmiset ovat mukavia ja miellyttavia, mutta ymparisto on mielestani kammottava. Ja kun kahdelle miljoonalle ihmiselle ei ole olemassa minkaanlaista julkista liikennetta, vaan jokaisen on kaytettava omaa mopoa, on pakokaasun maara huumaava. Kaupungissa myos huomaa vaurauden epatasaisen jakautumisen. Samalla kun toinen kulkee kuljettajan ajamalla kiillotetulla limusiinilla, toinen, jalkansa miinaan menettanyt, kerjaa almuja temppelin portaalla.

Kaikkein suurimman vaikutuksen on tehnyt kuitenkin lahihistoriaa kuvaava Tur Slengin museo. Paikka oli vuosina 1975 - 1979 punakhmerien kidutusvankila, jossa paikallisilta yritettiin saada irti tunnustuksia osallistumisesta vastavallankumouksellisiin toimiin. Paikka oli idyllinen, luonnonkaunis koulu kaupungin keskustassa. Jokainen huone kertoi kuvin ja tekstein mita epainhimillisimmista raakuuksista ja julmuuksista. Jatkoimme sen jalkeen Kuoleman kentiksi kutsutulle alueelle, missa kidutuksen uhrit tapettiin.

Punahallinnon aikana noin 1,7 miljoonaa ihmista surmattiin kidutusten jalkeen. Uhreihin ei edes kaytetty luoteja, koska ne olivat liian kallisarvoisia tuhlattavaksi tavallisiin maalaisiin, vaan heidat hakattiin kuoliaaksi hakuin ja lapioin. Kuoleman kentalla oli mm. puu, jota vasten vauvat hakattiin kuoliaaksi. Kuinka kukaan voi tehda sellaisia asioita?

Etta tallaiseen paikkaan tutustuessa meni jouluaatto. Vakavaksi veti.

Muuten menee hienosti. Eika olla kinattu yhtaan, vaikka sita etukateen pelkasin. Jonkinlaisen ruokamyrkytyksen sain ja eilinen paiva meni siina, etta oksensin ja paskoin aamusta iltaan. Edes vesi ei pysynyt sisalla. Oma moka. Mitas maistoin uppopaistettuja hamahakkeja ja heinasirkkoja bussimatkalla Siam Reapista Phnom Peniin?

Mitakohan pitaisi ajatella siita, etta nykyinen kuningas, 40-vuotias Sihamoni on opiskellut Ranskassa balettia, eika ole naimisissa. Hanen aitinsa on kommentoinut poikansa lapsettomuutta silla, etta 'kuningas rakastaa ja kunnioittaa jokaista naista kuin omaa siskoaan'. Spartacus-oppaan mukaan kaupungin kruisailupaikka onkin kuninkaan palatsin edessa oleva puisto...

Tänään vielä yksi työtunti ja sitten matkalle. Lento lähtee kello kahdeksan, konetta vaihdetaan Bangkokissa ja matka jatkuu Siam Repiin.

Ja yhtään ei tekisi mieli lähteä. Ihan totta!

Syyslukukauden jälkeen on niin väsy olo, että tekisi mieli vain mennä mökille ja kääriytyä vilttiin kamarin sohvalle lukemaan kirjoja ja syömään Pandan juhlapöydän konvehteja. Aina kun ollaan lähdössä matkalle, olen yhtä vastahakoinen. Joka kerta! Mutta sitten kun istutaan autossa matkalla lentokentälle, reissu alkaakin jo tuntua hyvältä ajatukselta.

Sunnuntaina käytiin viemässä koira anoppilaan hoitoon. Reppana nappisilmä yritti lähtiessä pyrkiä syliiin ja autoon ja mukaan, mutta pakkohan se oli sinne jättää. Muuten appivanhempien tapaaminen oli taas kivaa. Nythän oli siis vasta neljäs kerta kun heidät tapaan. Eka kerta oli häissä - kas kun pupu tuli kaapista ulos niinkin myöhäisessä vaiheessa kuin lähettämällä hääkutsun paria päivää ennen juhlia! Mutta hyvin kaikki on mennyt. Anoppikin, josta kaikki ovat varoitelleet ja jolla minua on pupun jokainen sisarus peloitellut, suhtautuu kivasti. Tarjosi ruoat ja kahvit, oli lahjaksi kutonut villapaidat ja loppuillasta istuskeli vieressä jä näytti albumista vanhoja kuvia perheestä yleensä ja pupusta erityisesti.

En ollut muuten tuntea pupua. Kuvissa se oli ihan eri näköinen. Komea silloinkin, mutta eri tavalla. Sääli etten tuntenut sitä vielä silloin. Paitsi että kun pupu pääsi ylioppilaaksi, minä täytin kymmenen. Että ei kovin suuria saumoja olisi tainnut olla...

Mutta nyt pitäisi vielä tuumata, mitä tehdä yhden oppitunnin ajan, mitä on unohtunut pakata, minne ihmeeseen on kadonnut opaskirja ja koska soittaa isälle ja äidille heiheit. Kalat ruokkii automaatti ja sanomalehtien jakelu on keskeytetty.

Mikäli kohteessa yhteydet toimivat, kirjoittelen matkalta levottomia. Muussa tapauksessa toivotan hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Olen jostain syystä ohittanut koko joulun. Vasta tänään kävellessäni Hansan läpi ymmärsin, kuinka lähellä se onkaan.

Toki olen ostanut, paketoinut ja lähettänyt lahjan vanhemmilleni ja kummipojilleni. Mutta muuten. Eikös se vasta ollut..?

Olen yrittänyt kovasti päästä mukaan Sateenkaariperheiden tapaamiseen, mutta koskaan en ole vielä ehtinyt. Tapaamiset pidetään aina sunnuntai-iltapäivisin, ja voitte hyvin arvata, missä ollaan oltu. Muuten isäksitahtominen alkaa kasvaa koviin mittoihin. Voiko miehellä olla vauvakuumetta? Mikäs biologinen kello minulla tikittäisi?

Mietin omaa isääni eilen, kun äiti soitti ja kertoi muistitutkimuksen jälkeen, kuinka isän sairaus on lääkityksestä huolimatta edennyt. Ajattelin, että olisin onnellinen, jos omalle lapselle saisi välitettyä puoliakaan siitä lämmöstä ja hyväksymisestä, minkä on omasta kodistaan saanut.

Miksi kaikki lapsentekohalukkaat naisparit asuvat pääkaupunkiseudulla? Jossakin vaiheessa laitoin ilmoituksen setan keskustelupalstalle, ja vastanneet voitiin karkeasti jakaa kahteen luokkaan: a) haluan tehdä sinulle lapsen, jonka luovutan sinulle välittömästi synnytyksen jälkeen tai b) tahdon spermasi, en muuta. Varsinkin jälkimmäinen tapaus kuulosti joka kerran tylyltä. Tiedän, että tuota ainetta on tullut ihan varmasti tuhlatuksi, mutta silti ajatus tuntuu turhan kliiniseltä. Tanssittaiskos edes ensin..?

Mutta yhtä lailla kuin aikoinaan olin vakuuttunut, että minua varten lymyää jossakin joku komistus, tiedän, että jossakin on minua varten mukava, elämäniloinen ja huumorintajuinen naispari. Ehkä heillä on valkea ratsukin.

Minä en tätä pyytänyt, vaan se tuli minulle yllätyksenä.

Sikso soitti ja kysyi, kelpaisiko vanha hirsinen pihasauna. Hänen pitää purkaa se pihaltaan ja ensimmäinen ajatus oli tarjota se veljensä kotiseutumuseoon.

Eli viime kesänä siirrettiin torpalle aitta, ensi kesänä pystytetään savusauna.

Luulin jo, että yhden kesän olisi voinut olla vain; maata aloillaan tekemättä mitään. Mutta pakkohan sitä oli ottaa tarjous vastaan kun kauniisti pyydetään. Seuraavaksi alkaa jumalaton homma rakennuslupien kanssa. Ei huvittaisi.

Tämä syksy on ollut aiemmista erilainen siinä suhteessa, etten ole kokenut sellaista yhtäkkistä väsähtämistä kuin aiemmin. Tämä aika, koeruuhkineen ja arviointineen on yksi opettajan vuodenkierron väsyttävimmistä.

Tällä kertaa ei niinkään väsytä. Uuvuttaa vain, ja huomaa, että yrittää päästä asioista aika helpolla. Vaan ei auta. Kirjoituspöydällä odottaa 72 korjattavaa ainetta ja koulussa valmistuu lisää.

Ja aina jotakin hyvääkin; tasan kahden viikon päästä istutaan lentokoneen kyydissä häämatkalle Kamputseaan!

Onko kukaan kokeillut Elixian corea? Minkälaista se on? Kannattaako, vai onko se suunnattu anorektisille naispuolisille jumppakuutioille. Sellaisille, jotka koulussa ihan oikeasti tykkäsivät tyttöjen liikunnanopettajasta. Hui.

Keskustelupalstan puolella puhutaan koululaisen kaapistatulosta ja siitä, kiusattaisiinko häntä tai ei. Olen itsekin kommentoinut asiaa, mutta kesäpojan kommentti jkäi vaivaamaan. Kirjoitan siitä täällä, koska sen asian käsittely ei mielestäni sovi viestiketjun otsikkoon.

Viestissä kesäpoika kirjoitti, kuinka häntä ei koulussa kiusattu homouden takia. Hänen takkinsa hihat väännettiin solmuun, hän sai lumipesuja ja ruokajonossa hänet 'raiskattiin', eli hänet ahdistettiin lähimpään nurkkaan, jossa näyteltiin panemista.

Näin opettajana mietin, miksi tuo kaikki ei olisi kiusaamista? Itse valvonnassa ollessani lopettaisin tuon välittömästi ja tahtoisin selvitellä asiaa.

Viikonloppu torpalla meni ihan kahdestaan, ilman naapureita, ilman vieraita, ilman ketään muuta.

Käsittämättömän hienoa!

Pupun kanssa istuttiin saunassa ja juteltiin, istuttiin pukuhuoneessa ja juteltiin, istuttiin tuvassa ja juteltiin ja maattiin sängyssä ja juteltiin. Miten sitä näinkin monen vuoden jälkeen löytää niin paljon asiaa?

Ja ihanaa oli nukahtaa toisen kainaloon ja kuunnella, kun unessa Pieni Eläin jahtasi myyriä ja pelotteli pupuja. Sen tassut juoksivat koiran itsensä maatessa ja se päästi pientä kimeää haukkua.

Tai aamulla herätä siihen, että toinen, jo aiemmin noussut, palaa kamariin ja herättää silittelemällä hiuksia. Puuhellalla teepannu porisee ja leivät on voideltu valmiiksi. Ja kun aamiaisen jälkeen ei ole kiire minnekään, vaan voi mennä vielä lämpimien lakanoiden väliin lukemaan kírjaa.

Nautintoa!

Kävimme pupun kanssa eilen automarketissa pienen matkan päässä. Kuljimme kaupan käytäviä niin kuin vanha aviopari, toinen latasi kärryyn salaattia ja toinen etsiskeli leipää. Tiedättehän: 'Käykö tämä sulle.' 'Mitä me tänään syötäis?' Perhepuhetta.

Jossakin vaiheessa gaydarini kiinnitti huomiota kahteen nuoreen mieheen. He olivat juuri ja juuri kahdeksantoista, hiukan varovaisia ja arkoja. Ostoskori oli yhteinen, mutta kumpikin piti huolta, ettei seissyt liian lähellä toistaan. Selvästikin pari, tuore sellainen.

Jatkoimme kalafileiden valikointia. Nuori pariskunta huomasi meidät, muttei selvästikään ollut ihan varma, olimmeko pari vai ei. Kulkiessamme leipäosaston kautta maitohyllylle tunsin, kuinka kaksi silmäparia luotasi meidän eleemme, ilmeemme, asentomme. Olemmeko me vai emmekö ole?

Satuimme kulkemaan pariskunnan kanssa aika tavalla samaa matkaa ja samaa tahtia läpi kaupan. Jauhohyllyjen luona huomasin, kuinka pojista tummempi kiinnitti huomiota sormuksiimme. Koin pakonomaista tarvetta taputtaa pupua pepulle, merkitä hänet omakseni. Tumma poika hätkähti, katsoi vielä pikaisesti nimettömämme ja riensi poikaystävänsä luo. Pian molemmat kurkkivat meitä uteliaana rusinapakettien takaa.

Oloni oli kiva. Jospa minäkin olisin aikoinani Koillismaalla kärvistellessäni edes kerran nähnyt elävän homon, edes etäältä. Että olisin tiennyt, etten ollut kylän ainoa.

Samalla koin pienen haikeuden rinnassani. Jospa minullakin olisi tuon ikäisenä ollut joku toinen, tasavertainen rinnallani; joku jonka kanssa vertailla myslipakettien ainesosien määrää. Joku, jonka kanssa arvuutella, olisivatko nuo vanhat sedät ehkä myös vähän sellaisia.

Ja toinen huokaisu. Miksi en tavannut pupua jo silloin, kun kävellen tehty yhteinen ruokakauppareissu automarkettiin olisi vielä ollut jännittävä elämys. Nykyisellään se - laktoositonta maitoa, leipää, salaattia, wokkiaineksia, koiralle puruluita - ei pääse Suurten Kokemusten listalle.

Miksi emme vertaa ihastuneina yhdessä kilotavaran hintaa ja valmistusmaata, kuiski toisillemme lisäaineiden hintaa rakastunein sanoin: 'E664, rakas. Atsovärejä, kultaseni.' Emme me lomita sormiamme toisen sormiin hammastahnahyllyn katveessa.

Me vain tarkastamme pikaisesti tuotteen energian sekä rasvan määrän ja yritämme elää mahdollisimman vähin vaurioin.