(Nuoren) opettajan varaventtiili

Käytiin tänään seiskaluokkalaisten kanssa jazz-konsertissa. Pelkäsin ensin sitä, miten lapset jaksavat keskittyä ja kuunnella, varsinkin jos musiikki sattuu olemaan kaikkein haastavinta diibadaabaa. Pelko oli väärä.

Konsertin aloitti bigbänd, joka soitteli hienoja versioita biiseistä, kuten Can't take my eyes off you. Seuraavaksi paikalle saapui sangen raamikas ja esiintymistaitoinen miessolisti, ja opettajalta unohtui ainakin hetkeksi kasvatus- ja valvontavastuu kokonaan. Ope kun sattui istumaan kolmannessa rivissä keskellä... Konsertti jatkui vielä todella taidokkaalla beatboxing-esityksellä, jota minä seurasin täysin äimistyneenä. Miten sellainen äänentuottaminen oli ylipäänsä mahdollista? Lopuista esiintyjistä sydämen vei särmikäs naislaulaja, joka tulkitsi Janis Joplinia.

Ope siis tykkäsi. Entä lapset?

Lapset seurasivat musaa värähtämättömän keskittyneesti ja antoivat raikuvia väliaplodeja. He intoutuivat taputtamaan kesken kaiken musiikin tahdissa ja vaativat esityksen jälkeen lisää. Ainoana häiriötekijänä olivat salin takaosassa olevat toisen koulun oppilaat. Heidän opettajansa eivät olleet menneet istumaan oppilasryhmiensä sekaan, vaan tönöttivät yhtenä parvena vierekkäin eivätkä välittäneet mitään siitä, mitä heidän selkänsä takana tapahtui. Todella epäammattimaista, miun mielestäni. Ei koululaiskonsertteja järjestetä opettajia varten, vaan lapsille. Miten ipanat voisivat koskaan tietää, miten käyttäytyä eri paikoissa ja tilanteissa, jos heitä ei koskaan kasvateta niihin. Toisen koulun oppilaat (ja opettajat) missasivat uskomattoman hyvän tilaisuuden oppia jotakin uutta.

Kävellessämme takaisin kouluun rupattelin lasten kanssa kokemuksesta. He vaikuttivat innokkailta uuden kokemuksen jälkeen. " Ei ope se jazz olekaan niin tyhmää kuin mitä äiti aamulla väitti." Kivat eväät oli joku äiti pakannut lapsellensa aamulla mukaan.

Vanhaa ystävääni Ekhnatonia mukaillakseni:

Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
oi elävä Pelse, kaiken alku!
Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
kaikki käärmeet pistävät;
pimeys vallitsee, maata verhoaa hiljaisuus.
Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut lepoon
taivaanrannalle.

Mutta valoisaksi käy maailma, kun nouset näkyviin.
Kun Sinä säteilet päivisin, niin pimeys kaikkoaa.
Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
kaikki puut ja taimet kukoistavat.
Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
kaikki siivekkäät lentelevät, Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
Kaikki tiet ovat avoinna,
kun Sinun aikasi on tullut.
Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
sillä veden syvyyksiinkin säteesi tunkeutuvat.

Oi Sinä Pelse, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
Syyrian ja Nubian maat
ja Egyptin maan.

Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
Sinä loit Niilin manalaan
ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan, että se tuottaa
elämää ihmisille.
Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
että se ihmisten päälle lankeaisi
ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa
välillä.
Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi
Pelse!

Huomenna on päivä vapaa työstä. Pitäisi mennä kaupunginsairaalaan tähystykseen ja näytepalan ottoon. Pelottaa, jos ei nyt perkeleesti, niin aika kovaa kuitenkin. Tai ei pelota; ei sillä lailla että pelkäisin sitä toimenpidettä. Koko ajatus siitä, että palasia minusta täytyy kerätä purkkiin ja tarkistaa mahdollisten sairauksien takia, on pelottava.

Ja vaikka lääkäri sanoi, että koko juttu tehdään ihan vaan varmuuden vuoksi ja kaiken varalta ja asioiden poissulkemiseksi, niin takaraivossa jyskyttää syöpä-syöpä-syöpä-syöpä-syöpä-syöpä. Kaksi kaveriani kuoli yhdeksänkymmentäluvulla sisäelinsyöpään, toiselle sairaus iski suolistoon, toiselle vatsalaukkuun. Molemmat miehet terveitä kuin pukki, mitä nyt vähän ruoansulatus oireili. Toinen kuoli kolmessa kuukaudessa, toinen kitui kauemmin.

Näissä tunnelmissa. Ei kiva.

Viikonloppuna torpalle tuli vieraaksi mun vanha kaveri. Hän vaikutti rauhallisemmalta ja tasapainoisemmalta kuin koskaan ennen, seesteiseltä ja harkitsevaiselta, mitä hän ei todellakaan ole ollut aikoihin. Nautimme suunnattomasti hänen seurastaan, ja meillä kahdella riitti rupateltavaa niin, että istuimme saunassa höpöttelemässä reilut kolme tuntia. Vaikka väsytti kuinka, nukkumaan maltettiin mennä vasta kolmelta.

Lauantaina ystäväni auttoi minua puhdistamaan loppuun sen pari viikkoa sitten hankitun lipaston, ja nyt se seisookin ylväänä tuvan nurkassa. Pupu puolestaan rakensi kuusi linnunpönttöä, jotka tänään sitten nosteltiin puihin. Koko mäki alkaakin olla jo nyt täynnä linnunlaulua, kun pienet tirpat ilmoittelevat reviireistään.

Kevään tuntu on mieletön!

Tänään oli kans kaunis ilma, vaikkakin nyt taivaalla oli hiukan pilveä ja ajoittain aurinko ei paistanut. Illalla sovittiin, että mentäisiin tänäänkin Naantaliin ja otettaisiin joku tuttu kyytiin. Niin tehtiinkin, ja aamulla keiteltiin mukaan kuumat kaakaot ja pakatiin reppuun mukeja ja muuta tarvekalua. Naantalissa kävelimme pidemmän reissun jäällä, kun kaupunki oli näköjään aurannut hienon väylän Väskin saarelle asti. Kiersimme siis sen kautta ja paluumatkalla paistattelimme päivää Kailan saaren kalliolla ja joimme höyryävää kaakaota.

Kun lähdimme kotiinpäin, pupun exä soitteli ja kertoi olevansa Turussa. Siispä vaihdoimme seuraa lennosta; ystävättäremme lähti kummipoikansa synttäreille, nappasimme pupun exän hotellilta ja hurautimme Ruissaloon.

Sää oli mitä hienoin. Nyt ei pilvistä ollut tietoakaan, vaan tammimetsäisen saaren hanget hohtivat niin että silmiä huikaisi. Kävlimme pienen pätkän ja ihailimme vanhoja pitsihuviloita ja etsimme sieltä juuri sitä, jonka me tahtoisimme hankkia, jotta voisimme sitten juoda lasiverannalla teetä ja ikävystyä aistikkaasti tshehovilaiseen tapaan.

Pupun exä on tosi hauskaa seuraa ja pidän hänestä kovasti. Kun me kahdestaan niin usein eristäydymme torpallemme, on välillä hauskaa viettää aikaa hyvien seuraihmisten kanssa. Olisi kiva, jos torpallamme kävisi enemmän vieraita, mutta liki kaikki mun tuttuni näyttävät olevan lapsentekoiässä, eivätkä tahdo lähteä maalle ulkovessailemaan a) lapsen tai b) raskausvatsan kanssa. Pupun tutut asuvat liki jokainen pääkaupunkiseudulla, ja sieltä heitä pitää oikein työtä tehden houkutella käymään. Minä taas olen sitä itäsuomalaista sorttia, jonka mielestä aina saisi olla vieraita ja parhaat voisivat asuakin meillä.

Kuvassa Ruissalon kansanpuiston ravintola, Suomen ensimmäinen ravintolaksi rakennettu rakennus.

Tänä viikonloppuna jäätiinkin Turkuun. En edes muista, koska viimeksi ollaan oltu viikonloppua kotona. Yleensä, jos jostakin syystä ei mennä vapaapäiviksi torpalle, käytetään aika sitten teatterireissuun Helsinkiin tai vierailuun sisarusten luo. Tällä kertaa ollaankin sitten ihan täällä. Pupulla piti olla peli-ilta työkavereiden luona, mutta flunssa kaatoi petiin pari osallistujaa, joten tapahtuma piti perua.

Aamupäivästä ajettiin naapurikuntaan katsomaan Loviisan aitta -nimistä sisustuspuotia, mutta paikka oli pikkuisen pettymys. Luulin, että siellä olisi ollut myynnissä vanhaa tavaraa, mutta kaikki tuotteet olivatkin sitä samaa vaaleasävyistä country kitchen -tyyliä, mitä tällä hetkellä kauppaa kolme putiikkia neljästä. Minä en tahdo ostaa sokeripurkkia, jossa lukee 'sucre' taikka 'savon'-saippuapurkkia. Se, että jotakin löytyy muulla kielellä kuin englanti, on aina positiivista, mutta minusta olisi hauskempi, jos jauhopurkissa lukee 'jauhoja' tai pippurissa 'pippuri'. Ihan suomeksi. Eikö olisi maailma silloin helppoa?

Kaupasta jatkoimme matkaa Naantaliin. Meri on jäässä ja on mukava kävellä ympäri Kailon saaren. Koira oli innoissaan. Se hyppeli uteliaana rantaruovikoissa ja haisteli epäluuloisena pilkkijöiden jättämiä kairanreikiä. Välillä jännityksen tuoma ylimääräinen energia purkaantui hepulina, jolloin töppöjalkainen eläin kipitti kinoksissa korvalehdet lepattaen.

Minusta tulee isona innokas koiranpentu. Kun kerroin sen pupulle, hän ehdotti, että kuitenkin katselisin jotakin paremmin palkattua työtä.

Kolme teinityttöä keskustelee.

A: (sulkee kännykkänsä dramaattisesti, katsoo kahta kanssasisartaan) Tää oli siis nii-in sou!
B: (myötätuntoisesti) Eipä lievä!
C: Siis vähänkö daa?

Tein Mopsin mainitseman persoonallisuustestin. Tässä tulos:

Olet ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, käytännöllinen ja pidät asiat järjestyksessä. Ihmistyyppisi on ylpeä kyvystään tuoda harmoniaa, viihdyttää ja pitää huolta toisista. Velvollisuus ja vakiintuneet tavat ovat sinulle toisarvoisia. Kaltaisesi ihmiset ovat lämpimiä, ystävällisiä ja luonnostaan työskentelevät toisten ihmisten kanssa, organisoivat ihmisiä ja tapahtumia.

Sinulle soveltuvat ammatit myyntitykistä, terveysalan, opettamisen ja juontamisen alueilta. Saatat löytää itsesi kerhoista, yhdistyksistä, komiteoista ja muista toimielimistä, joissa ryhdyt siekailematta vapaaehtoiseksi vaikkapa avustustyöhön. Olet perinteitä kunnioittava, konservatiivinen ja lojaali. Teet ahkerasti työtä, ja uhraat aikaasi perheelle ja ystäville.

Sinun voi olla vaikea sietää ihmisiä, jotka toimillaan tai tekemättä jättämisillään loukkaavat toisia. Usein annatkin heidän kuulla kunniansa! Vaikkakin saat tyydytystä siitä, että voit olla hyödyksi, tarvitset toisten sanallista ja näkyvää arvostusta ja kiitosta hyvästä työstäsi. Jos sinua ei kiitetä, vaikka omasta mielestäsi olet tehnyt hyvää työtä, sinusta voikin saada ikävän vihollisen.

Toinen työpäivä takana hiihtoloman jälkeen. Kaikki meni ihan mukavasti, oppilaiden kanssa oli hauskaa, tunnit sujuivat hyvin ja niin päin pois. Jotenkin vaan on outo olo. Sellainen, että asiat alkavat kulkea liian rutiinilla; tiedättehän sellainen fiilis kuin näyttelijällä, joka 300. kerran aloittaa sen tunnetun monologin tai kaikkien odottaman aarian. Että tässä teille nessundormaa ja kotimatkalla pitää sitten muistaa ostaa sikanautaa.

Teknisesti teen työni paljon paremmin kuin koskaan ennen. Opetussuunnitelma on hyvin hallussa, samoin erilaisten oppilaiden huomioiminen, eriyttäminen, tukeminen ja muu. Jollain tapaa koen ongelmaksi sen, että itse työ ei enää kiinnosta niin kovasti kuin ennen. Kymmenennettä vuotta veivaan samoja minnacantheja ja inessiivejä...

Ei, ei niin!

Nyt annan väärän kuvan. Minä pidän oppiaineestani, minä pidän oppilaistani. Teen paljon ylimääräistä työtä, jottei ketään kiusattaisi, jotta kaikki pysyisivät kärryillä, ja kun käyn läpi Canthia ja Kalevalaa, innostun itsekin kerta kerran jälkeen (lukekaa herrajumala Köyhää kansaa, jos ette ole vielä ehtineet sitä tehdä!). Mutta joku tökkii. En minä tiedä, mitä muuta tahtoisin tehdä. Viihdyn tässä työssä hyvin, varsinkin kesä-, heinä- ja elokuussa. Nämä lomaedut ovat sellaisia, ettei sellaisia mielellään miksikään toiseksi vaihda. Konttori- ja myyntityötä olen tehnyt opiskeluaikanani sen verran paljon, että tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Jotakin muutosta olisi vain kiva saada elämäänsä.

Kai tämä on vaan joku äkillinen väsymys. Olen aikuinen ihminen ja tiedän, että joskus tympäisee, olipa ammatti sitten mikä tahansa. Mutta kun se tulee itselle vastaan, on kuin hiukan hukassa.

Haaveilen aina, että osaisin joskus olla samankaltainen kuin oma mummani. Hän oli nainen, joka ei koskaan tuominnut ketään (ihmisten tekoja hän saattoi tuomita, muttei ihmisiä). Jollakin tapaa tämä evankelinen ihminen oli kehitellyt itselleen buddhalaisen askeesin ja maailmasta luopumisen mielentilan. Hän ei mielestään tarvinnut mitään, koska 'mullahan on jo kaikki sellaanen, mihin on ihmisellä tarvis. On ihmisiä lähel, katto pään pääl ja vesikin tulee tupahan asti'. Kun hän vanhana sai tietää sairastavansa rintasyöpää, ja että molemmat rinnat pitäisi poistaa paikallispuudutuksessa, koska sydän ei nukutusta kestäisi, hän lohdutteli asiaa pahastelevaa lääkäriä: "Ei täs mitään, kun mä tierän, että jokahittella on jokin oltava. Sitä mä olen miälessäni ajatellu, että kun meirän perhees ei lapsena ollu rintatautia, vaikka naapurista se vei jokahisen lapsen ja emännäki, niin kyllä se on sitten reilua, että meirän suvus on sitten tämä syäpä."

Voisiko tällaisen elämänasenteen oppia vai tuleeko se ikääntymisen seurauksena?

Torppavieraamme kertoi, että kyyditessäsi taksiasiakkaita Portsaan mietit, olenko minä joku heistä. Tuskinpa. Olen saita ja kitsas kuin peikko, ja harvoin annan itselleni luvan kumijalan kyytiin. Mutta kun kuitenkin joskus suojaukseni rakoilee ja pupun ruikutus tuottaa tulosta, lupaan, että astuessani taksiin sanon taikasanan 'vuorineuvoksetar'. Siitä tiedät...