Vanhaa ystävääni Ekhnatonia mukaillakseni:
Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella,
oi elävä Pelse, kaiken alku!
Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle,
maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut.
Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan,
kaikki käärmeet pistävät;
pimeys vallitsee, maata verhoaa hiljaisuus.
Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut lepoon
taivaanrannalle.
Mutta valoisaksi käy maailma, kun nouset näkyviin.
Kun Sinä säteilet päivisin, niin pimeys kaikkoaa.
Kaikki karja käy riemuiten laitumella,
kaikki puut ja taimet kukoistavat.
Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien,
kaikki siivekkäät lentelevät, Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille.
Kaikki tiet ovat avoinna,
kun Sinun aikasi on tullut.
Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi,
sillä veden syvyyksiinkin säteesi tunkeutuvat.
Oi Sinä Pelse, jonka valtaa ei kellään muulla ole,
Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa:
ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet,
Syyrian ja Nubian maat
ja Egyptin maan.
Kansat puhuvat moninaisia kieliä,
ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset,
sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa.
Sinä loit Niilin manalaan
ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan, että se tuottaa
elämää ihmisille.
Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin,
että se ihmisten päälle lankeaisi
ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri,
ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa
välillä.
Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi
Pelse!
