Työt loppui, ja nyt pakataan kiireesti, että ehditään ajoissa autojunalle. Biili survaistaan kyytiin, maataan yö autojunassa ja aamulla herätään Rovaniemellä. Sieltä ajellaan kotiin Kuusamoon, missä hiihdetään lasketaan samoillaan kävellään paistetaan makkaraa saunotaan ja poltellaan tulta takassa. Sekä vietetään aikaa isukin ja äippylin kanssa.
Lomailu on ihanaa.
Pelse on puolijumala. (Sanoisin jopa täys-, mutta Martinilla menisi kaffe väärään kurkkuun.)
Olen jo jonkin aikaa ollut todella väsynyt; jatkuvasti uni painaa silmiä ja tahtoisin vain nukkua. Elintavoista se ei voi johtua. Syön tosi terveellisesti ja kuntoilen vähintään kolme kertaa viikossa. Töissä on mukavaa ja kotona kivaa. Ei edes masenna.
Mitä tämä oikein voi olla?
Ei sitten saatu lippuja Madonnan konserttiin. Pupu oli yhdeksältä R-kioskilla hakemassa, mutta jo 9.04 olivat koneet kaatuneet. Netti ei päästä läpi ja puhelinpalvelu piippaa varattua.
Vittu.
Karkoitettu oppilaani otti yhteyttä ja kertoi omasta näkökulmastaan, kuinka meni.
Poliisi haki heidät vastaanottokodista, mutta mukaan ei saanut ottaa juuri mitään. Niinpä yöpöydälle jäivät äidin elintärkeät lääkkeet ja tekohampaat. Medialle poliisi tosin kertoi, että äidin lääkitys on kunnossa ja että sairaanhoitaja tarkistaa äidin kunnon. Ei sitten tarkistanut.
Molemmilta takavarikoitiin kännykkä, joka palautettiin sen jälkeen kun lakimies oli valittanut toimenpiteen olleen lainvastainen. Kännykkä palautettiin - vain tunniksi. Matkalla kentälle perhe toivoi saavansa puhelimet takaisin, mutta heille selitettiin, ettei Turku-Helsinki -välillä ole kenttää, ja luvattiin, että kentältä voi sitten soittaa. Puhelimet palautettiin juuri ennen koneeseen nousua, jolloin ne piti laittaa pois päältä.
Perhe on nyt Intiassa, ja heillä on rahaa 15 euroa. Äiti on niin huonokuntoinen, ettei hän kykene työskentelemään mitenkään. Käytännössä tyttären koulunkäynti loppui kuin seinään, sillä hänen on elätettävä heidät molemmat. Sukulaisia ei juurikaan ole, joten se turvaverkko ei kanna.
Kiitos Suomi.
Sinne vietiin, oppilaani.
Olen kaksi vuotta opettanut mukavaa maahanmuuttajatyttöä. Hän on muuttanut Suomeen parisen vuottasitten, koska isä osallistui lähtömaassa poliittiseen toimintaan - ja katosi. Isän mielipiteet aiottiin kostaa myös äidille ja tyttärelle, ja siksi he joutuivat karkaamaan kotimaastaan jotta äitiä ei viilleltäisi ja tytärtä raiskattaisi.
Turvapaikka-anomusta on käsitelty kahteen otteeseen. Ensi kerralla tuli kielteinen päätös, jota perusteltiin mm. sillä, että äiti ei ole työllistynyt. Tytär löysi välittömästi äidilleen vakipaikan. Tyttö on myös oppinut sujuvan suomen ja on onnellinen siitä, ettei aina tarvitse pelätä.
Onneksi seurakunta puuttui asiaan ja piilotteli perhettä siihen asti, että uusi turvapaikkahakemus saatiin laadittua. Äiti pelkäsi niin kovin, että alkoi kärsiä psyykkisistä ongelmista. Lapsen kehityksen turvaamiseksi asiasta on tehty lastensuojeluilmoituksia.
Ja nyt. Poliisit ovat yöllä käyneet hakemassa perheen vastaanottokeskuksesta ja vienyt putkaan, huomenna karkoitus kotimaahan. Lastensuojeluilmoituksiin ei ole reagoitu. Putkassa lukkojen takana viruu 13-vuotias tyttö, jota pelottaa ja jonka äidin mieli ei enää kestä todellisuutta. Minkälainen todellisuus odottaa kotimaassa?
YK:n lapsen oikeuksien julistuksen toisessa kohdassa sanotaan seuraavaa: " Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana." Entä kohdat kahdeksan ja yhdeksän: "Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensisijalla suojelua ja apua annettaessa. Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä."
Oliko tällä kertaa lapsen etu tärkein näkökohta?
Kiitos, Suomi.
Aina kun luen Helsingin kaupunginteatterin tai Kansallisteatterin ohjelmistoa, mietin, ovatko vanhojen teatterisukujen näyttelijöiksi kouluttautuneet jälkeläiset todellakin aina niin hyviä, että he pääsevät suoraan suurille näyttämöille. Ovatko maakunnat tavisten lapsille?
Kun kävelin tänään töistä kotiin, Puutarhakadulla eräs nainen pysäytti minut. Hän oli viisissäkymmenissä oleva ja ihan siistin näköinen. Hänellä oli vihreä toppatakki ja pipon alta kurkisti sellainen permanentti, mitä suomalaisilla viisikymppisillä on päässään aina. Hän keskittyi katsomaan minua silmiin. Hän ei ollut humalassa.
- Saako kysyä? hän tiedusteli.
- Saa tietysti, vastasin.
- Voisitko auttaa minua?
Huono omatunto solahti heti kaikkiin sopukoihini. Millä oikeudella minä, jolla on elämässä kaikki hyvin, voisin edes kuvitella voivani kieltäytyä? Jos joku Suomessa joutuu astumaan sen kynnyksen yli, että anoo apua vieraalta olematta kuitenkaan isommin päissään, en katso voivani kieltäytyä.
- Anna jotakin, vaikka kakseuronen, pyysi nainen.
Minä kaivelin taskujani, yritin etsiä mitä tahansa parkkimittaria väistänyttä kolikkoa. Mitä tahansa. Kaikki käy.
- Löytyykö sitä, tivasi nainen. Minä yritin miettiä, olisiko työlaukun pohjalla mahdollisesti jotakin, mutta muistin että ei, koska olin vastikään tyhjentänyt laukkuni.
- Valitettavasti minulla ei ole, sanoin ja yritin miettiä, missä voisi olla lähin pankkiautomaatti. Jos nostaisin rahaa ja auttaisin häntä.
- Ei ole? ihmetteli nainen. Etsipäs nyt.
Kehoitus jäi kaikumaan mieleeni. Se kirskahti jotenkin korvaani. Kai olin kuullut väärin.
- Anteeks? kysyin.
- Etsi nyt. Katso laukustas kans. Nainen kuulosti mielestäni töykeältä.
Olin kahden vaiheilla. Ei ole minun tehtävänäni vaatia toista toimimaan juuri niin kuin minä haluan. Auttamisen täytyy olla halu ja toiminta, joka ei aseta ehtoja; se ei ole toimenpide, joka tapahtuu vain jos minun tahtoni täyttyy. Auttamisen täytyy olla asia, joka tapahtuu pyyteettä ja juontuu siitä ymmärryksestä, että minun ja avunpyytäjän välillä ei ole mitään muuta kuin sattuma, joka on laittanut minut yhteen asemaan ja hänet toiseen. Yhtälailla olisi voinut käydä toisin. Kohtalo, Jumala, maailmanhenki olisi voinut heittää minut seisomaan lumihangessa ja luottamaan tuntemattomien apuun. Hän voisi elää minun pikkusievää lehtorinelämääni ja tuumia, jaksaisiko mennä tänään kuntosalille vai ei.
Kaivoin vielä laukkuani, kuumeisesti, kiireisesti.
- Katso takataskut kanssa.
Pysähdyin ja katsoin naista. Hän odotti. Hänen ilmeensä oli ehdoton.
- No?
Katsoin naista silmiin. Hän oli ylittänyt jonkun rajan, kaatanut jonkun aidan.
- Ei ole. Valitan.
Lähdin kävelemään pois, nainen jäi seisomaan lumeen. Hän suuntasi kohti seuraavaa vastaantulijaa. Päätin mennä illalla kuntosalille.
Olin surullinen, että olin itse tuhonnut oman periaatteeni.
Oppilaiden kanssa on käyty läpi novellistiikkaa, eritelty kasapäin novelleja (tietysti myös Boccacciota, tietysti Tshehovia, tietysti kafkaa) ja luettu uskomattoman paljon tekstejä. Suurimman vaikutuksen oppilaisiin ovat tehneet kafka, Maarit Verronen ja Neil Gaiman. Olen iloinen siitä, koska käytin tosi paljon aikaa ja vaivaa novellien hakuun ja etsimiseen. Lopputulos: kolme luokallista lapsia, joista valtaosa pitää Kafkaa kovana juttuna.
Nyt olemme atk-luokassa kirjoittamassa omia novelleja. Teimme viikon taustatyötä, suunnittelimme yksin ja ryhmissä, annoimme ja saimme palautetta tekstisuunnitelmista, ja tämän viikon tunnit ovat menneet tekstin kirjoittamisessa. Olen oikein hämmästynyt, kuinka huonoa oppilaiden tekstinkäsittelytaito voi olla. Koko ajan saa olla kertomassa, mitä tuo tekstin alla oleva punainen tai vihreä siksakki on, mistä saa rivin vaihtumaan, mistä sisennyksen.
Ei siksi, etteikö minulta saa kysyä; sitähän varten minä täällä olen. Mutta eikö alakouluissa opeteta mitään? Vuosiviikkotunnit jakautuvat niin että koko peruskouluajan äidinkielen opetuksen määrästä ensimmäisellä ja toisella vuosiluokalla oppitunteja on kummallakin luokalla seitsemän tuntia viikossa, kolmannella, neljännellä ja kuudennella luokalla viisi tuntia viikossa, viidennellä luokalla neljä tuntia sekä seitsemännellä, kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla kullakin kolme tuntia viikossa. Alakoulussa äidinkielen tuntimäärä on siis huomattavasti suurempi, joten tekstinkäsittelyn perustaidot voisi opetella siellä.
Jotenkin tuntuu, että aika ei riitä oikein mihinkään. Nykyisessä peruskoulussa vuosiviikkotuntien määrä on nykyään 42, kun 1970-luvun alussa se oli vielä 51 vuosiviikkotuntia. Onhan asioita tullut paljon sitten 70-luvun, enkä missään nimessä tahtoisi nostaa määriä tuollaiselle tasolle, mutta jotakin voisi tehdä; joko nostaa tuntimäärää hiukan tai sitten karsia oppiainesta. Itse olen omaehtoisesti vähentänyt kieliopin määrää. Minusta tärkeämpää on kielentuntemus ja sen käyttö sekä suomalaisen kulttuuriperimän ymmärtäminen ja parhaassa tapauksessa sen säilyttäminen. Sanantarkka lauseenjäsennys tai karhu-sanan taivuttaminen monikon abessiiviin eivät mielestäni riitä elämän eväiksi.
Oppilaat alkavat olla valmiita. Osa pähkäilee novellin nimen kanssa, koska olen neuvonut aina kirjoittamaan tekstin ensin ja nimeämään sen jälkeenpäin. Osa pyytää saada lupaa kirjoittaa teksti loppuun kotona. jotakuta naurattaa, kun omasta tekstistä tuli hyvä.
Töiden jälkeen lähdetään viikonlopuksi siskon luo Lahteen. Hän on varannut itselleen, meille ja tyttärelleen liput Piaf-musikaaliin.