Sorvin ääressä

Toinen työpäivä takana hiihtoloman jälkeen. Kaikki meni ihan mukavasti, oppilaiden kanssa oli hauskaa, tunnit sujuivat hyvin ja niin päin pois. Jotenkin vaan on outo olo. Sellainen, että asiat alkavat kulkea liian rutiinilla; tiedättehän sellainen fiilis kuin näyttelijällä, joka 300. kerran aloittaa sen tunnetun monologin tai kaikkien odottaman aarian. Että tässä teille nessundormaa ja kotimatkalla pitää sitten muistaa ostaa sikanautaa.

Teknisesti teen työni paljon paremmin kuin koskaan ennen. Opetussuunnitelma on hyvin hallussa, samoin erilaisten oppilaiden huomioiminen, eriyttäminen, tukeminen ja muu. Jollain tapaa koen ongelmaksi sen, että itse työ ei enää kiinnosta niin kovasti kuin ennen. Kymmenennettä vuotta veivaan samoja minnacantheja ja inessiivejä...

Ei, ei niin!

Nyt annan väärän kuvan. Minä pidän oppiaineestani, minä pidän oppilaistani. Teen paljon ylimääräistä työtä, jottei ketään kiusattaisi, jotta kaikki pysyisivät kärryillä, ja kun käyn läpi Canthia ja Kalevalaa, innostun itsekin kerta kerran jälkeen (lukekaa herrajumala Köyhää kansaa, jos ette ole vielä ehtineet sitä tehdä!). Mutta joku tökkii. En minä tiedä, mitä muuta tahtoisin tehdä. Viihdyn tässä työssä hyvin, varsinkin kesä-, heinä- ja elokuussa. Nämä lomaedut ovat sellaisia, ettei sellaisia mielellään miksikään toiseksi vaihda. Konttori- ja myyntityötä olen tehnyt opiskeluaikanani sen verran paljon, että tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Jotakin muutosta olisi vain kiva saada elämäänsä.

Kai tämä on vaan joku äkillinen väsymys. Olen aikuinen ihminen ja tiedän, että joskus tympäisee, olipa ammatti sitten mikä tahansa. Mutta kun se tulee itselle vastaan, on kuin hiukan hukassa.

Haaveilen aina, että osaisin joskus olla samankaltainen kuin oma mummani. Hän oli nainen, joka ei koskaan tuominnut ketään (ihmisten tekoja hän saattoi tuomita, muttei ihmisiä). Jollakin tapaa tämä evankelinen ihminen oli kehitellyt itselleen buddhalaisen askeesin ja maailmasta luopumisen mielentilan. Hän ei mielestään tarvinnut mitään, koska 'mullahan on jo kaikki sellaanen, mihin on ihmisellä tarvis. On ihmisiä lähel, katto pään pääl ja vesikin tulee tupahan asti'. Kun hän vanhana sai tietää sairastavansa rintasyöpää, ja että molemmat rinnat pitäisi poistaa paikallispuudutuksessa, koska sydän ei nukutusta kestäisi, hän lohdutteli asiaa pahastelevaa lääkäriä: "Ei täs mitään, kun mä tierän, että jokahittella on jokin oltava. Sitä mä olen miälessäni ajatellu, että kun meirän perhees ei lapsena ollu rintatautia, vaikka naapurista se vei jokahisen lapsen ja emännäki, niin kyllä se on sitten reilua, että meirän suvus on sitten tämä syäpä."

Voisiko tällaisen elämänasenteen oppia vai tuleeko se ikääntymisen seurauksena?