(Nuoren) opettajan varaventtiili

Jäin jumiin omaan päähäni

Koska pupu tulee tiistaina ja minä olen elänyt kuin sika pellossa, päätin alkaa siivota asuntoa. Järjestelin ja raivasin, nappasin vuodevaatteet sängyltä ja vaihdoin lakanat. Sitten pysähdyin.

Mietin, mitähän pupu ajattelee lakanoiden vaihdosta. Miettiikö, miksi juuri nyt kun hän on poissa, piti pedata uusin sänkyvaattein? Mitä tapahtuikaan vanhoille? Olin jo matkalla takaisin pyykkitupaan hakemaan likaisia takaisin, kun taas pysähdyin ja ihmettelin itseäni.

Mikä minuun meni? Kumpikaan ei ole ole esittänyt pettämisen merkkejä ja kotiin tullessaan parikkini ei varmasti huomaa, millaisia siivoustoimenpiteitä on tehty. Muistatteko te itsekään, mitkä vuodevaatteet oli käytössä viikolla kaksi?

Joskus lakananvaihto on vain lakananvaihto. Miksi siihen alkoi sisältyä Merkityksiä? Onko syynä kuuluminen vähemmistökulttuuriin, joka - ainakin pienillä paikkakunnilla - hakeutui yhteen pienten, valtavirralle huomaamattomien merkkien avulla?

Riikinruotsalainen exäni naureskeli kerran, kuinka suomenruotsalaiset oppivat tarkkanäköisiksi ja löytämään julkisista teksteistä sen alemman ja pienemmällä kirjoitetun (TURKU - Åbo). Sama oire lienee homoyhteisössä, kun merkityksiä opittiin hakemaan katseiden suunnasta, silmäyksen pituudesta, ranneliikkeestä.

Ja minä jumahdin siihen malliin ja makaisin mielummin hikisillä lakanoilla, koska vaihtamiseen saattaisikin kätkeytyä suurempi asia. Voi jessus mun kanssani!

Vääränlainen homo

Olin eilen baarissa vanhan ystävän kanssa. Tai oikeastaan hän on vanha tuttu joka vasta parin kuukauden sisällä on muuttunut ystäväksi.

Juteltiin kaikkea elämästä ja jossakin vaiheessa hän kertoi, ettei oikein tunne oloaan hyväksi homoscenessä. Että kun hän ei osaa olla samanlainen kuin high life -ystävänsä, jotka häntä ajoittain moittivatkin tavanomaiseksi ja maalaiseksi. Että omasta mielestään hän on ihan vääränlainen homo.

Juttu pysäytti. Tällaisenkö maailman me olemme itsellemme luoneet? Ottavatko homot ihan tosissaan sen ajatuksen, että ollakseen katu-uskottava hintti täytyy olla lentoemäntä, pilotti tai stylisti, omistaa taidetta, tyylikkäät vaatteet ja aurinkopuuteria? Jäimmekö me itse vangeiksi siihen rooliin, jonka elämänmuokkausohjelmissa annoimme itsestämme?

Eläköön erilaisuus! Minä ainakin julistan olevani pikkuporvarillinen ja tylsä. Minun elämäni koostuu työnteosta, ruoanlaitosta, pyykinpesusta ja koiranruokinnasta. Ulkomaille pääsen, kun siihen on säästetty rahaa ja huonekaluja ei meillä vaihdeta kun keltainen väri tulee muotiin. Minun elämäni ei ole jatkuvaa hypeä, taidenäyttelyiden kokkareita ja eksoottisista paikoista saatuja vatsatauteja, vaan tavanomaista ja junnaavaa. Syklistä.

Silti olen hyvin tyytyväinen elämääni. Kun työviikon jälkeen istun pupuni kanssa olohuoneen sohvalla katsomassa mitäänsanomattomia televisio-ohjelmia, kun koira järsii luuta ja heiluttaa häntää aina kun huomaa itseänsä katsottavan, olen onnellinen. Tässä on minun paikkani ja täytän sen mielihyvin.

Dr. Phil, kuinka saisimme maailmamme muutettua sellaiseksi, että sen kaikki kokisivat omakseen?

Ikävä

Oma pupu on vieläkin maailmalla ja ikävä iskee. Työpäivinä menee hyvin, kun tietää, että kotihommaa riittää ja tietää, että pitää mennä aikaisin nukkumaan ja tietää että. Kun viikonloppu tulee, onkin tylsää.

Ja kun ensi tiistai tulee, emme todennäköisesti tee mitään sen kummenpaa. Mutta silti, onnellisuus asuu pienissä hetkissä. Siinä, kun syödään aamiaista yhdessä ja luetaan sanomalehtiä. Kun kinataan, kumpi vie koiran ulos viimeiseksi illalla. Siitä, kun mökillä ei ihan vielä mennä nukkumaan, vaan laitetaan vielä yksi puu pesään, tuijotetaan tuleen ja kuunnellaan kun koira näkee unta.

Ehkä parasta on se, kun voi olla yhdessä hiljaa.

En tarkoita kaurismäkeläistä vaikenemista, kun mitään ei osata sanoa, vaan niitä pieniä hetkiä, kun tilaa ei tarvitse täyttää äänellä, koska läsnäolo on ihan riittävän vahvaa.

Olen vakaasti menossa naimisiin mieheni kanssa. Nyt vain kinataan siitä, kumpi kosii. Äitini soitti syksyn aikana jo kolmesti ja kyseli kierrellen ja kaarrellen, olimmeko pitäneet kesäpaikan kunnostamisella kiirettä siksi, että meinaisimme sukujuhlaa viettää. Kun sanoin, että asia ei ole vielä ollut oikein akuutti, hän sanoi, etteivät kaikki olisi sinne mahtuneetkaan. Isoäitini syntymäpäivillä serkkuni ilmoittivat, että jos jonkinlaista rekisteröitymistä on tapahtumassa, heidät on kaikki kutsuttava.

Laskimme, paljonko vieraita olisi tulossa, jos ihan oikeasti kutsuisimme läheisimmät ystävät ja suvun serkkuihin asti. 145 ihmistä. Millä rahalla sellaiset juhlat pidettäisiin..?

Kiukkuinen katsoja

Olin todella pettynyt Laitakaupungin valoihin. Tuntuu, että Kaurismäestä on tullut vanha jäärä, joka ei suostu etsimään mitään uutta, vaan itsepäisesti jatkaa vanhan mallin mukaista toimintaa. Siksi viimeisin elokuva oli kalvakka toisinto aiemmista tuotoksista.

Olen pitänyt Kaurismäen ohjauksista. Pidä huivista kiinni, Tatjana ja Boheemielämää olivat huippuja, Kauas pilvet karkaavat oli mielestäni täydellisyyttä hipoja teos. Ja nyt... Jäljellä ovat pitkät hiljaisuudet ja jatkuva tupakanpoltto. Kumpikaan ei ollut onnistunutta.

Kun aiemmin hiljaisuus puhui ja tupakoinnin toiminta korvasi sanomattomia sanoja ja tekemättömiä eleitä, ovat ne tällä kertaa vain vaitonaisuutta ja kessuttelua. Kohtaukset, joista olisi halunnut saada lisää tietoa ja tunnelmaa, juostiin läpi samalla kun täysin yhdentekeviä ottoja pitkitettiin.

Lavastus oli onnistunutta muuten, paitsi silloin kun vanhat autot ja menneen ajan asunnot saivat taustalleen tämän päivän Helsingin. Silloin pitämäni myyttinen aika, joka on ollut yleispätevä, rikkoutuukin ja muuttuu jollakin tavalla koomiseksi. 50-luvun menopelit, rasvaletit ja spittarit tekevätkin käyttäjistä outoja friikkejä, kun taustalla sykkii nykypäivä.

Pitikö joku tästä elokuvasta? Kertokaa, olenko yksin vanha kyynikko, jolle mikään ei kelpaa, vai onko Aki menettänyt otteensa!