Ikävä

Oma pupu on vieläkin maailmalla ja ikävä iskee. Työpäivinä menee hyvin, kun tietää, että kotihommaa riittää ja tietää, että pitää mennä aikaisin nukkumaan ja tietää että. Kun viikonloppu tulee, onkin tylsää.

Ja kun ensi tiistai tulee, emme todennäköisesti tee mitään sen kummenpaa. Mutta silti, onnellisuus asuu pienissä hetkissä. Siinä, kun syödään aamiaista yhdessä ja luetaan sanomalehtiä. Kun kinataan, kumpi vie koiran ulos viimeiseksi illalla. Siitä, kun mökillä ei ihan vielä mennä nukkumaan, vaan laitetaan vielä yksi puu pesään, tuijotetaan tuleen ja kuunnellaan kun koira näkee unta.

Ehkä parasta on se, kun voi olla yhdessä hiljaa.

En tarkoita kaurismäkeläistä vaikenemista, kun mitään ei osata sanoa, vaan niitä pieniä hetkiä, kun tilaa ei tarvitse täyttää äänellä, koska läsnäolo on ihan riittävän vahvaa.

Olen vakaasti menossa naimisiin mieheni kanssa. Nyt vain kinataan siitä, kumpi kosii. Äitini soitti syksyn aikana jo kolmesti ja kyseli kierrellen ja kaarrellen, olimmeko pitäneet kesäpaikan kunnostamisella kiirettä siksi, että meinaisimme sukujuhlaa viettää. Kun sanoin, että asia ei ole vielä ollut oikein akuutti, hän sanoi, etteivät kaikki olisi sinne mahtuneetkaan. Isoäitini syntymäpäivillä serkkuni ilmoittivat, että jos jonkinlaista rekisteröitymistä on tapahtumassa, heidät on kaikki kutsuttava.

Laskimme, paljonko vieraita olisi tulossa, jos ihan oikeasti kutsuisimme läheisimmät ystävät ja suvun serkkuihin asti. 145 ihmistä. Millä rahalla sellaiset juhlat pidettäisiin..?