Olen nyt asunut viisi kokonaista kuukautta Helsingissä, Kruunuhaassa. Elämäni on - kuten aina ennenkin, voin sanoa - keskittynyt alueellisesti hyvin vähäiselle alueelle. Kuljen lähes päivittäin kokonaista puolitoista korttelia Kansallisarkistoon ja takaisin kotiin. Lauantaisin saatan kävellä vielä 100 metriä lisää Yliopiston kirjastoon. Varsinainen liikuntapäivä on sitten sunnuntai, jolloin onnistun kävelemään peräti Johanneksen kirkkoon, jossa osallistun jumalanpalvelukseen.
Elämäni on melko yksiviivaista, yllätyksetöntä ja tasapaksua ulkoisesti. Silti - jokainen päivä on täynnä uusia löytöjä, joista saatan kiittää Kaikkivaltiasta.
Viime aikoina olen yhä enemmän ihmetellyt sitä, miten keskusteluissa -jopa kirkossa - Jumalaa käsitellään (tai usein lähinnä ohitetaan) abstraktina asiana, ei todella elävänä todellisuutena. Kaiken mittana on ihminen - mutta uskovallehan se ei ole koko todellisuus. Se, mitä tarkoitan tarkasti, on seuraava: Eutanasia-keskustelussa uskovina itseään pitävät ihmiset perustelevat kantojaan toisen ihmisen tilalla (riippumatta suhtautumisesta eutanasiaan), mutta eivät kysy Jumalan kantaa asiaan. Rakkaudella on rajattomasti suurempi voima kuin kuoleman hallinnalla; kuoleman, jota ei ole.
Kärsimys edellyttää myös autuutta!
5 kommenttia
pva1
4.6.2012 15:18
En tiedä teologiasta mitään, sen myönnän, mutta eikö olekin niin, että lähimmäistään olisi rakastettava? Eikö rakkaudesta seuraa (ainakin teologian ulkopuolella) pyrkimys kärsimyksen minimoimiseen? Jospa ihmiset kysyvät Jumalan kantaa, Martin, mutta eivät saa vastausta?
En ymmärrä viimeistä lausetta lainkaan, mikä harmittaa minua. Pidän blogistasi, vaikka aihe on täysin vieras.
Kauneuspilkku
5.6.2012 20:28
Juu, en minäkään ymmärrä tuota teologiaosuutta täysin, kärsi kärsi kirkkaaman kruunun saat, sanottiin kotipuolessa aikoinaan. Olet siis ollut Helsingissä, hauskaa. Kansallisarkiston ja ja Kansalliskirjaston tutkijasalit on niin kauniita tiloja! Tosin ainakin Kansallisarkisto on huonontanut aukioloaikoijaan melkoisesti. Perustena on tietysti se, että yhä enemmän aineistoja on netissä, mutta ehkä tässä mentiin nyt leikkaukset edellä.
martin
8.6.2012 20:38
Lähimmäisen kärsimyksen lievittäminen kaikin tavoin ja voimin on mitä kristillisin hyve. Se ei kuitenkaan saa eikä voi tarkoittaa elämän kunnioittamisen vastustamista.
Viimeinen lause oli tarkoitus jokaisen lukijan pohdintaan.
Kuten autuus edellyttää kärsimystä, edellyttää kärsimys autuuden olemassaoloa. Kärsimyksen vähentämisen rinnalla kulkee autuuden lisääminen. Autuus on Jumalan rakkaille lapsille elämän t o d e l l i n e n lähtökohta, sisältö ja päämäärä. Kärsimyksen olemassaoloa ei tule kieltää, mutta se saa oikean paikkansa vasta suhteessa autuuden kanssa - ja uskovalle autuuden ennakoivin silmin.
Mahakas
28.9.2012 07:07
En perusta vastausta teologiseen ajatteluun vaan humaaniin hoitoon. Sairastan itse sairautta johon nykylääketiede ei voi antaa kuin kipua lieventävää lääkitystä. Täytyy sanoa että oma suhtautumiseni eutanasiaan on muuttunut oman sairauden myötä. Soisin itselleni mieluummin pois lähdön kuin useiden vuosien vuosien sairaalan pedissä makoilun kovassa kivussa jota ei voi lievittää. Siis mikäli ja kun oma tila joskus huononee. Lääkkeet antavat tällä hetkellä hyvän vasteen. Kivun kokeminen on yksilöllostä ja itse jo tottunut asiaan. Toisaalta on huvittavaa kun eutanasian vastustajat harvemmin itse elävät päiviään kivussa.
martin
18.10.2012 11:53
Kipu koskee (sananmukaisesti) yksilöitä ja varmasti koettu kipu saa ajattelemaan sen tarkoitusta (jos sellaista voi edes olla).
Itse ajattelen, että elämä ei ole rajattu sairauden mukaan, vaan sairaudet ovat osa elämää, ei kuolemaa. Kuolema on jotain muuta. Kuolema ei tunne enää elämän sairauksia. Se on lopullista, mutta ei ole sairauksien lopullista poistumista.