Omnium fidelium

Nu har jag börjat med förberedelserna inför min festdag. I morgon borde jag baka - få nu se hur det blir - köket är inte så jättestort och jag behöver alltid mycket utrymme.
Önskade att jag kunde fira en Te deum-gudtjänst. Det hände verkligen då, när jag fyllde 20 år.

Det blir en helt annorlunda fest än jag hade ursprungligen planerat. Många människor kommer att saknas av olika skäl. Oh, saknaden!...
Hur klart görs det åt en, att vi lever i en föränderlig värld. Bara Gud är evig!
Även jag flyttar mig i tiden. Det är ibland svårt att acceptera - speciellt då, när kärlekens konkreta former blir så intima och härliga, att man inte vill mera avstå ifrån dem.
Evigheten är dock även en tröst. Tänk på det!

Idag fick jag post från U.S.A. Hade väntat på paketen redan. Den skulle innehålla en bok, som jag beställt per internet.
Boken, som heter "Beethoven's Tenth" slukade jag sedan på en gång. Intressant läsning var det faktiskt. Egentligen handlar det om en pjäs skriven av Peter Ustinov.
Pjäsen handlar om en familj i dagens London. Fadern i familjen är musikkritiker och skriver på en bok, som skall handla om Beethovens tionde symfoni (alltså den som mycket sannolikt aldrig komponerades). Plötsligt får familjen besök av Ludwig.
Vitsig är scenen, där musikkritiker-fadern stoltserar med sina kunskaper om kompositörens liv - närmare bestämt ...nå ja, jag citerar (boken är på engelska):
"Beethoven: Other people doesn't interest me. It sounds vain, I know - but all my life, even after I was deaf, I was always frightened of being influenced - I regarded it as a form of enslavement.
Stephen (=music-critic): You made exceptions, I know.
Beethoven: You know? How do you know?
Stephen: I read most of your letters.
Beethoven (furious): Were they addressed to you?"

Sanalla on suuri mahti, sanotaan.
Kuuntelen toisten ihmisten puheita ja huomaan kuulevani omalla tavallani ja seuraavani omassa mielessäni tiettyjä yksityiskohtia.
Kuulenko kuitenkaan toisen tarkoittamaa? Missä määrin kuulen ympäristöni kertomaa ylipäänsä?
Missä määrin minun olisi jätettävä kerrotun seuraaminen - vahingollisena?

*Oikean* valinnan tekemiseen eivät riitä minun pitämiseni. En voi väistää kuitenkaan vastuuta kuullessani mitä tahansa sanaa.
Mitä siis tehdä?

Nu har jag faktiskt varit lite slarvig vad gäller denna dag. Hade tänkt gå till kyrkan för att fira mässan. Den var dock inte idag i domkyrkan, som jag genom att titta i tidningen märkte.
Domkyrkoförsamlingen i Åbo håller sina mässor ibland i Henrikskyrkan. Då firas ingen mässa i domkyrkan. Personligen tycker jag, att de kunde även samtidigt firas i domkyrkan.

Ikuisuuden aspektista - sikäli kuin voimme katsoa sieltä - näyttää ajan mittaaminen täällä kovin turhalta. Monille ajan mittaaminen tarkoittaa sen maksimaalisen hyödyn tavoittelemista. Tuo tavoittelu tuntuu minusta usein johtavan stressiin ja tyytymättömyyteen.
Onnellisissa hetkissä on ajattomuuden leima.

Onnellisuus tuntuu väärältä kaiken tuskan, nälän ja kuoleman keskellä. Huomaan kuitenkin juuri onnellisten ihmisten voivan jakaa parhaiten lievitystä ympärilleen.

Ikuisuus voi olla sisällämme ja loistaa pitkälle ulkopuolellemme.

Jag tillhör åldersgruppen 30+ d.v.s. gruppen mellan 30-39. Brukar inte fundera just på åldern och tänker inte heller göra det nu. Jag är just så gammal som jag är!
På ett sätt tänker jag väl lite på tiden, att jag ser förväntansfullt emot att bli silverhårig åldring. Om jag blir gammal och om mitt hår får denna av mig önskade nyansen. ...

Nu hade jag tänkt att ändra språket till mitt modersmål, men så enkelt är det väl inte. Ranneliike är ju ändå finskspråkig. Vad göra?
Kanske skriver jag en del på finska, en del på svenska.

Fick rätt så mycket gjort idag, men ändå kändes dagen som en mellandag, kanske för att jag inte funderade alltför mycket.

Kuitenkin:
En kirjoittanut edellistä kirjoitustani sillä kielellä, jolla se pikemminkin olisi tullut olla. Ei tekstini varsinainen vastaanottaja siltikaan tainne sitä lukea.
Voimme vapaasti tehdä omia valintojamme, mutta niitä saattaa rajoittaa myös esim. moraalimme.
Mitä tehdä siis tilanteessa, jossa väärällä valinnalla saattaa olla hirveitä seurauksia.
Yksi mahdollisuus on olla tekemättä yhtään mitään. Se johtaa kuitenkin nauliutumiseen tähän tilanteeseen ja lopulta taantumiseen.
Toinen mahdollisuus on siirtyä täydellisesti uuteen. Ihminen on kuitenkin jatkumo ja uuteen siirtyminen ei mitenkään poista vanhaa.
Jos ei miettisi ollenkaan......???

Quelle nuit épouvantable!

Getsemanessa oli paljon aikaa miettiä, mutta varsinkin rukoilla. Ainoa mieleeni tuleva apukeino omassa hädässäni onkin rukoileminen.

SINUN ei tule tuntea tuskaa. Päinvastoin.
Sanoit: "Huolimatta yrityksistäsi. Olen hyvin pahoillani."
En käsitä.

Sanasi murskasivat. Karmea todellisuus. En pääse pois (totuus naulitsee paikoilleen - sitä ei voi ajaa pois - se ON.)
Jatkammeko näin. Ai niin...jatkanko näin, jatkanko näin, jatkanko?
Tuntisitpa odottamiseni, tuntisitpa riemuni äänesi kuulemisesta, tuntisitpa...
Laajenisivatpa nämä Sinulla järjettömiin mittoihin!
Julma ajatukseni tuskastuttaa. Ei, ei! Tahtosi toteutan kuitenkin!

Sinä! Julma? Kuinka lämmin oletkaan! Minusta karisee loputkin inhimmilliset tunteet, elävää kuollutta muistutan. Kukapa iloitsisi tunteettoman kanssa?!
Kuolleethan eivät hohda eivätkä innosta elävien rinnalla.
En saisi edes olla tunteeton. Täydellinen itsensäkieltäminenkinkö on liian vähän???
Niin... Ainaisesti teen toiveesi mukaan. Koko ajan - en petä. En vain voi täyttää toivettasi sen syvimmässä mielessä - se olisi tappamista.

Henkesi hurmaa minut. Se ajaa minut hulluuden partaalle ja silloinkin varjelen Sinua.
Olet tehnyt hyvin. Minä vain en pysty tunteettomuuteen.
Annan. (hiljaisuus................)

Otan tuon minua hämmentävän sanan esille nyt täällä blogissanikin. Mikä on se, mikä tekee miehen? Pelkkää biologiaa se ei ole, vaan vähintäänkin biologiasta on kulttuurisia seurauksia (näinpäin se varmaankin menee?!).
Naiseus ainakin rajaisi mieheyttä omakseen. Olin kirjoittaa tuohon mukaan "jossain määrin". Luulenpa kuitenkin, että lomittumisessa puhuisin miehistä ja naisista, en mieheydestä/miehisyydestä ja naiseudesta/naisellisuudesta.
Sisällöllisesti uskoisin miesten itsensä voivan kertoa, mitä se on. Ainakin sen, miten me koemme sen. Yksi ystävistäni kiteytti oman kokemisensa sanoihin: turvallisuuden anto. Hmmm... eroaako se jotenkin naisten turvallisuuden annosta...ehkä sitten laadultaan?!
Kuten tekstistäni huomaa näen nämä käsitteet vastakohtapareina. Uskon, että niiden käyttäminen perustuu juuri tähän vastakohtaisuuteen.
Koska kuitenkin miehiä on hyvin monenlaisia ja he edustavat kaikki kokemuksessaan tuota miehisyyttä, niin on mielestäni kummallista rajata jotain tiettyä, erityistä miehisyyden muotoa, laatua, tapaa.
Palaanko näin lähtöruutuun...biologiaan?
En täysin. Kulttuurimme pyrkii antamaan puitteita miehisyydelle. Kaikki miehet eivät vain sovi noihin puitteisiin ja he saavat sen usein tuntea kivuliaasti sekä nahoissaan että sielussaan.