(Nuoren) opettajan varaventtiili

Krapulainen ystävätär oli kurkannut blogiani ja vaati minua heti oikaisemaan faktoja.

Hän sanoo, että häntä vaivaa oikeasti 'diagnosoimaton Scarlet O'Hara -häiriö sekoittuneena jonkinlaiseen Peter Pan - tai ehkä lähinnä Helinä-keiju -syndroomaan. Lisävaikeuksia tuottaa muutaman promillen syntymähumala ja siitä seuraava armoton henkinen krapula'.

Että meidän tulee juuri siksi olla kärsivällisiä ja suhtautua ymmärtämyksellä siihen, että sitä henkilöä, jonka kanssa hän asuu, makaa ja jakaa ruokalaskut, ei missään nimessä voi oikeasti kutsua hänen poikaystäväkseen. Muistakaamme tämä!

Asuinhuone on jalkalistoja vaille valmis, keittiön puuhellan savuputki tuli (hella siirtyi hiukan ja siksi savu pitää johtaa sen takaa piippuun - saa nähdä, vetääkö koskaan..) ja minä käsittelin puuhellan fosforihapolla. Alamme molemmat elää vahvasti sittenkunissa. Sitten kun remontti on ohi, alamme harjoittaa sosiaalista elämää, Sitten kun remontti on ohi, alamme urheilla, tehdä kunnolla koulutyötä, käydä elokuvissa. Sitten ostamme digiboksin tai ainakin uuden tietokoneen. Laajakaistan. Harrastamme seksiä, ainakin. Sekin on väsymyksessä jäänyt.

Tänään koulussa oli kuitenkin kohtuullisen kevyt päivä, koska vietin koko päivän eri luokkien kanssa kirjastossa kuunnellen kirjavinkkauksia ja auttaen muksuja löytämään hyviä kirjoja.

Päivän suloisin tapaus oli Suomessa vasta vajaan vuoden ollut kiinalaistyttö, joka opettelee kieltä todella ahkerasti ja jonka silmät laajentuivat riemusta, kun löysin hänelle saman muumikirjan sekä suomeksi että kiinaksi. 'Minä voin oppia ja lukke ja tykätä samanaikan!'

Kaffetauolla tapasin kirjaston lähellä työskentelevän krapulaisen ystävättären (kts. aiempia viestejä mm. juhannukselta), joka elää erehdyttävästi parisuhteenomaisessa ihmissuhteessa ja ihmettelee, miksi taivas ei vielä olekaan tipahtanut, koska niin kuuluisi tapahtua tämänkaltaisissa mahdottomissa tilanteissa. Hänen mielestään hän ei kuitenkaan asu miehensä kanssa yhdessä, vaan mies asuu hänen luonaan. Siinä on kuulemma suuri ero.

Puhuimme hänen kanssaan myös ensi kesän häistä ja hän ehdotti erästä kaunista tilaa ja ottipa vielä kesken työtohinoitaan selville, mitkä sen kustannukset olisivat, saipa vielä kiristettyä hintaa alaspäin. Minä olen paikasta kovin innoissani, mutta pupu ei ole lukaalia nähnytkään. Täytyy kiireenvilkkaa kiidättää hänet katsomaan sitä ja ihastumaan.

Nyt odottelemaan Rooman alkua. Kivaa!

Koulussa yksi opettaja jaksaa kertoa viikonloppuryyppäämisistään. Pari vuotta sitten kaikki kuuntelivat ymmärtäväisesti nuoren opettajan edesottamuksista. Että kylläpä nuori ihminen jaksaa pitää hauskaa. Pikku hiljaa ihmisten ikääntyessä juttu alkaakin vaikuttaa kiusalliselta. Kyse ei enää olekaan vastavalmistuneen opiskeluelämän jäänteistä, vaan pikemminkin merkki keski-ikäistyvän miesopettajan orastavasta alkoholismista.

Minkähän ikäisenä juna kääntyy? Koska ei olekaan enää nuori ja jännittävä? Milloin vaalennetut hiukset ja kireät farkut eivät ole enää trendikkäät vaan selkeitä merkkejä ikääntyvän homon vimmatusta yrityksestä olla vielä kaksikymmentäkuusi?

Ja tähän väliin sellaista että minun hiuksiani ei ole vaalennettu koskaan. Harmaata on kylläkin kasvanut niin paljon ja niin nuoresta alkaen, että otin tavoitteekseni näyttää Blake Carringtonilta ennen kuin täytän 30. Melkein onnistuin.

Ja siinäpä oli taas ikäsidonnainen juttu. Eivät ne enää, nuoret homoseksualistit, tiedä, kuka oli Blake Carrington. Kumma muuten, ettei Dynastiaa saa dvd:nä. Silloinhan pitäisi juosta kauppaan korot kopisten ja helmet heiluen se ostamaan.

Iästä vielä; Pupu kertoi saaneensa varman merkin vanhenemisestaan; joku sanoi häntä nuorekkaaksi. Sen selkeämpää ikääntymisen merkkiä ei olekaan. Minäkään en enää ole poika vaan poikamainen. Koskahan minutkin mielletään vain lyhyeksi?

Työtä ollaan tehty vuorotta; aamulla palkkatyöhön ja heti sieltä ostamaan saviuunilaastia hajulukkoa akryylimassaa uunimustaa ja heti sieltä taas kotiin rappaamaan hiomaan maalaamaan kittaamaan. Mutta yksi huone on likimain valmis ja keittiöstäkään ei puutu muuta kuin puuhellan asettaminen paikkaansa ja lattiamateriaali. Ja maalaamista kittaamista rappaamista.

Saatiin vuokralaisetkin. Nuoripari, josta toinen opiskelee saman aineen opettajaksi kuin minäkin ja toinen on Salossa töissä. Sisään pitäisi muuttaa 15. päivä, joten saatiin aikaan siis jumalattoman tiukka deadlinekin. Kun muuta stressiä ei niin olekaan...

Kirjoitan tänne osin samasta asiasta, mistä viime viikolla laitoin viestin keskustelupalstalle.

Osa huoltajista on outoja. Oppilaalla saattaa olla vaikka kuuden eri psykologin lausunto siitä, että hän oppisi paremmin erityisopetuksessa tai -koulussa, mutta huoltaja kieltää siirron. Kun koulu ei selkeästi vain tee tarpeeksi, jotta meidän diagnosoitu dysfaatikko tai hahmotushäiriöinen lapsi sinnittelisi muiden mukana. Aina välillä käy sääliksi lasta, joka selkeästi voisi olla onnellisempi koulussa, joka jo lähtöjään on suunnattu juuri hänelle, mutta huoltajan vaatimuksesta minun tehtävänä on venyä kuin kellonjousi ja yrittää auttaa lasta parhaan kykyni mukaan. Koska kotona ei hyväksytä ajatusta siitä, että jotakin on eri tavoin verrattuna toisiin.

Tai eilinen tapaus; eräällä uudella oppilaallani on epilepsia, mutta huoltaja kieltää ehdottomasti kertomasta siitä muille opettajille. Ajatelkaa; hänen puolestaan lapsi saa rauhassa saada kohtauksen kesken oppituntia ja opettajan ei kuulu tietää taustoja niin, että hän osaisi toimia tilanteessa oikein. Niinpä lapsi sitten sai vakavan kohtauksen kesken historiantuntia ja sijaisella ei ollut aavistustakaan, miytä tehdä. Toivottavasti kotona kaikki ovat tyytyväisiä.

Entä jos kohtaus tapahtuisi välitunnilla, pihan perimmäisessä nurkassa? Tai vessassa? Jokaisessa koulurakennuksessa on lukuisia kolkkia, johon valvojien silmä ei yllä.

Amerikkalaistyyppinen jonkun muun vika -ajattelu on alkanut itää meilläkin, kuten keskustelupalstan Saako kellot soida -viesti kertoo. Enää ei osata mieltää elämää sellaiseksi, jossa sattuu ja tapahtuu asioita - kadulla saattaa liukastua, jogurtti voi olla loppunut, kirkonkellot voivat kaupungissa soida, oma lapsi voi olla sairas - vaan omasta tavanomaisesta olemisesta poikkeavasta tapahtumasta pitäisi saada hyvitystä. Että joku on jollakin tapaa vastuussa siitä, että hetken verran olikin eri tavalla kuin normaalisti.

Eilen sain taas mielettömän paljon maalattua. Tänään pitäisi vielä maalata ikkunanpuitteet ja seinät kertaalleen, niin eka huone olisi lattianpäällystettä vaille valmis.

Illalla en jaksanutkaan mennä naapurin luo kylään, vaan paistoin itselleni pizzan. Lösähdin olohuoneen sohvalle, join jääkylmää Seven Upia, söin ja katsoin leffaa Kala nimeltä Wanda, välillä tekstailin pupulle. Tuntui kivalle. Vapaa-ajalle. Sellaista ei olekaan pitkään aikaan ehtinyt ollakaan.

Tänään kaveri soitti ja houkutteli Waarin kammari -nimiselle kirpputorille. Kuulostaa hyvältä. Pitäisi äkkiä syödä ja lukea lehdet, sitten maakuntamatkalle!

Upea alkusysksyn päivä. Päätin lähteä kaupungille kiertämään; edessä ainakin käynti kauppahallissa, kirjastossa, torilla ja jossakin ulkokahvilassa.

Syksyn tulon aistii ilmasta. Yleensä olen inhonnut syksyä, koska pohjoisessa se tarkoitti loputtoman pimeän jakson alkamista. Tänä vuonna se ei ahdista minua lainkaan, vaan melkeinpä odotan sitä. Viime syksy ja talvi oli mukava, koska joutilaat viikonloput torpalla pupun kanssa olivat upeita.

Äiti soitti ja kysyin häneltä, kiinnostaisiko häntä ja isää joulunvietto torpalla. Hän innostui ajatuksesta todella paljon: ihan aikuisten joulu vanhassa talossa ilman televisiota, kiirettä ja hässäkkää. Lisäsin vettä myllyyn ja sanoin, että voisimmehan olla jouluaaton alkupäivän kaupungissa ja käydä katsomassa ainoaa oikeaa joulurauhanjulistusta Vanhalla Suurtorilla.

Se taisi tehota. Äidilleni joulurauhanjulistus on se hetki, koska aherrus loppuu, ja kun pari-kolme vuotta sitten menimme paikan päälle neljästään (isä, äiti, pupu, minä), äiti kyynelehti liikutuksesta kuin suihkulähde.

Mutta katsotaan. Jouluun on vielä pitkä aika ja ja vanhempieni suunnitelmat muuttuvat nopeasti. Kukaan ei ole niin kiireinen kuin eläkeläinen.

Tänä viikonloppuna ei lähdettykään torpalle, vaan pupu matkusti tapaamaan vanhempiaan. Minä jäin kaupunkiin. Kostoksi yhteiskunnalle maalasin asunnon ikkunakarmit.

Kyllä yhteiskunta on nyt varmasti pahoillaan.

Kun pääsin kotiin, menin suihkuun ja aloin välittömästi tuntea olevani Aivan Hylätty. Ehkä me vietetään liikaa aikaa keskenään, koska aina kun pupu on muualla, en oikein keksi tekemistä. Tai en ainakaan jaksa olla yksinäni kotina. Toisaalta taas, jos pupu on pidemmän jakson poissa, yksinoloon tottuu ja juuri, kun on kivaa ihan keskenänsä, toinen tulee takaisin. Ja sitten harmittaa hiukan aikaa.

Mutta nyt siis on taas tylsää eikä keksi tekemistä ja soittaa läpi tuttuja ja koittaa saada jonkun vaikka ulkoiluttamaan itseänsä. Onneksi naapuripariskunnasta toinen on kotona ja lupasi ottaa minut päivähoitoon luoksensa.

Sain sisareltani ylimääräisen puuhellan. Ruosteinen kuin mikä, mutta jahka ehdin sen puhtaaksi rapsutella, siitä tulee upea lisä tulevaan keittiöön.

Onneksi remontti alkaa hiljalleen valmistua. Putkimies kävi eilen ja tulee huomenna tekemään loput työt, kirvesmies viimeistelee pintoja ja rappaa piipun, peltiseppä kävi ottamassa mitan puuhellan rikkinäisestä liitoksesta ja valmistaa ensi viikolla uuden, sähkömies tulee huomenna. Päätettiin säilyttää vanha keittiönkaappi, tosin paikka vaihtui alkuperäisestä vastakkaiselle seinälle. Hiomista on paljon, mutta hieno siitä tulee.

Työtä on koko ajan. Ja tavaran hakemista. Jatkuvasti joutuu hyppäämään autoon ja hurauttamaan rautakauppaan hakemaan liimapuulevyä, akryylimassaa, valokatkaisimia, maalia. Käsittämätöntä, kuinka satanen on olematon rahasumma, kun ostamaan lähetään. Kiva velkaantua entisestään...

Se tuttu, jota toivoimme vuokralaiseksi, ei sitten tulekaan, koska hän oli päättänyt muuttaa miehensä kanssa yhteen. Sääli. Olisi ollut kiva, jos kämppään olisi tullut joku tuttu. Mieltä piristi kuitenkin se, että soittaessaan ja ilmoittaessaan päätöksensä tuttu sanoi, että asunto on hänen mielestään unelmien täyttymys, kaunis ja toimiva, ja että vuokra oli hänestä alakanttiin mitoitettu. On kiva tietää, että se, minkä eteen olemme tehneet kovasti töitä, miellyttää muitakin. Meistäkin asunnosta tulee upea.

Tänään koulupäiväni on hajanainen, koska osa seiskaluokista on tutustumispäivää viettämässä ja siksi osa tunneistani on peruttu ja osan tunneista opetan ihan muita aineita aivan oudoille luokille. Lisäksi erityisopettaja testaa yhden oppituntini aikana oppilaita mm. luki-häiriön ja muiden vastaavien juttujen seulomiseksi.

Muuten kouluvuosi on alkanut hiensti ja lapset näyttävät viihtyvän. Remontti ei ole vieläkään ohi ja minua ainakin ärsyttää, että opettajat joutuvat itse maalaamaan opettajainhuoneensa ja hankkimaan sinne säilytyskaapit ja hyllyt. Onneksi koululaitos sentään maksaa ne..!

Että kun juuri on ollut kivaa ja mukavaa, niin eiköhän heti seuraava päivä ole kurja.

Kaikki alkoi siitä, kun torpalla olin kävellyt nokkosten poikki, kun ajattelin, että kyllä aikuisen jalat kestää. Ei kestäneet, vaan koko yön nilkat kutisi ja raavitutti ja uni ei meinannut tulla millään.

Viiden tunnin yöunen jälkeen lähdin töihin ja ensimmäiseksi piti selvittää elämää suurempi koulukiusaamistapaus. Seuraavalla tunnilla oli ysiluokkalaisia, ja jostakin kumman syystä heille tarkoitetut oppikirjat olivat kadonneet koulun varastosta. On aika epämiellyttävää ensin juosta itsensä hikeen kirjoja hakiessa ja sen jälkeen keksiä äkkiä uusi ohjelma kaksoistuntia varten.

Iltapäivällä töiden jälkeen lähdettiin pupun kanssa hakemaan remontoitavaan kämppään keittiön työskentelytasoja. Haettiin ensin peräkärry ja mentiin Keittiöjättiin, missä jouduttiin odottelemaan 20 minuuttia ennen, kuin kukaan vaivautui edes tervehtimään. Sen jälkeen jokaisella työntekijällä olikin ihan muuta puuhaa; asiakas, joka odotti takahuoneessa tms. Päätimme kävellä ulos.

K-raudassa ei levynleikkaaja vastannut myyjän puheluun, joten emme tienneet, saisimmeko levyn mukaan heti vai emme. Seuraavaksi Bauhausiin.

Kaikki sujui hyvin, myyjät olivat tosi kivoja ja mukavia ja ostokset sujuivat helposti. Pakkasimme ostokset ja suuntasimme Giganttiin ostamaan tämän päivän tarjouslehdessä olleita hellaa ja astianpesukonetta.

Ensiksikin myyjää ei löytynyt mistään. Yksi oli kyllä, mutta hän kuunteli kärsivällisesti, kun keittiöostoksia tekevän pariskunnan vaimo kävi pitkää ja yksinäistä monologia siitä, olisiko 50- vai 60-senttinen liesi kivempi. Tiedustellessani toista myyjää hän kertoi tämän menneen yläkertaan hakemaan 'strategisia mittoja'.

Odottelimme myyjän saapumista kuin messiasta, kunnes pupulla kärvähti käämit ja hän kävi hakemassa joutilaan tv-myyjän meitä palvelemaan. Juttu kävi joutuisasti, mutta yllättävää kyllä, tämän päivän esitteessä olleita tuotteita ei enää ollut jäljellä. Tilalla oli vain kalliimpia tuotteita...

Pakko oli ottaa, mitä sai, vaikka tiedänkin, että liike on mainostanut väärin, varsinkin kun kotona tarkastin esitteen, eikä missään kerrottu, että erä olisi rajoitettu tai että tavaraa myydään niin kauan kuin sitä riittää. Tiedättehän; ne perinteiset fraasit.

Kun olimme valmiita ja menimme ulos lastauslaiturin luo, huomasimme, että oli alkanut sataa kaatamalla. Ja tietenkään meidän laminaatti-lastulevy-tasoja ei oltu peitelty millään... Ja kun saavuimme kotiin ja purimme kodinkoneita, liukastuin ja sain hellan päälleni. Ja satoi. Ja oli märkä. Ja vitutti. Ja kello oli yhdeksän ja seuraavan päivän tunnit olivat vieläkin suunnittelematta.

Että nyt on pakko vielä repäistä itsensä duuniin ja sitten pakotan pupun katsomaan minun kanssani Häivähdys purppuraa. Pieni sentimentaalisuusruiske tähän on saatava, muuten repeää päässä verisuoni.