Kun kävelin tänään töistä kotiin, Puutarhakadulla eräs nainen pysäytti minut. Hän oli viisissäkymmenissä oleva ja ihan siistin näköinen. Hänellä oli vihreä toppatakki ja pipon alta kurkisti sellainen permanentti, mitä suomalaisilla viisikymppisillä on päässään aina. Hän keskittyi katsomaan minua silmiin. Hän ei ollut humalassa.
- Saako kysyä? hän tiedusteli.
- Saa tietysti, vastasin.
- Voisitko auttaa minua?
Huono omatunto solahti heti kaikkiin sopukoihini. Millä oikeudella minä, jolla on elämässä kaikki hyvin, voisin edes kuvitella voivani kieltäytyä? Jos joku Suomessa joutuu astumaan sen kynnyksen yli, että anoo apua vieraalta olematta kuitenkaan isommin päissään, en katso voivani kieltäytyä.
- Anna jotakin, vaikka kakseuronen, pyysi nainen.
Minä kaivelin taskujani, yritin etsiä mitä tahansa parkkimittaria väistänyttä kolikkoa. Mitä tahansa. Kaikki käy.
- Löytyykö sitä, tivasi nainen. Minä yritin miettiä, olisiko työlaukun pohjalla mahdollisesti jotakin, mutta muistin että ei, koska olin vastikään tyhjentänyt laukkuni.
- Valitettavasti minulla ei ole, sanoin ja yritin miettiä, missä voisi olla lähin pankkiautomaatti. Jos nostaisin rahaa ja auttaisin häntä.
- Ei ole? ihmetteli nainen. Etsipäs nyt.
Kehoitus jäi kaikumaan mieleeni. Se kirskahti jotenkin korvaani. Kai olin kuullut väärin.
- Anteeks? kysyin.
- Etsi nyt. Katso laukustas kans. Nainen kuulosti mielestäni töykeältä.
Olin kahden vaiheilla. Ei ole minun tehtävänäni vaatia toista toimimaan juuri niin kuin minä haluan. Auttamisen täytyy olla halu ja toiminta, joka ei aseta ehtoja; se ei ole toimenpide, joka tapahtuu vain jos minun tahtoni täyttyy. Auttamisen täytyy olla asia, joka tapahtuu pyyteettä ja juontuu siitä ymmärryksestä, että minun ja avunpyytäjän välillä ei ole mitään muuta kuin sattuma, joka on laittanut minut yhteen asemaan ja hänet toiseen. Yhtälailla olisi voinut käydä toisin. Kohtalo, Jumala, maailmanhenki olisi voinut heittää minut seisomaan lumihangessa ja luottamaan tuntemattomien apuun. Hän voisi elää minun pikkusievää lehtorinelämääni ja tuumia, jaksaisiko mennä tänään kuntosalille vai ei.
Kaivoin vielä laukkuani, kuumeisesti, kiireisesti.
- Katso takataskut kanssa.
Pysähdyin ja katsoin naista. Hän odotti. Hänen ilmeensä oli ehdoton.
- No?
Katsoin naista silmiin. Hän oli ylittänyt jonkun rajan, kaatanut jonkun aidan.
- Ei ole. Valitan.
Lähdin kävelemään pois, nainen jäi seisomaan lumeen. Hän suuntasi kohti seuraavaa vastaantulijaa. Päätin mennä illalla kuntosalille.
Olin surullinen, että olin itse tuhonnut oman periaatteeni.
7 kommenttia
mopsi22
26.1.2009 17:18
onhan täällä noita tyyppejä, jotka rahaa pummaavat. pari vakkaria, muutamia satunnaisia.
liekö kyse siitä, että kerjääminen on suomessa monella tasolla tuomittavaa, mutta en koe jättäväni auttamatta, jos en rahojani anna suoraan toiselle ihmiselle, vaikka kuinka anoisivat.
ehkä olen naaivi tai vain tyhmä, mutta a) en koe tarvetta auttaa ihmistä antamalla rahaa, koska suomessa on viralliset tahot, joilden tehtäviin se kuuluu, b) olen itse köyhä virallisesti (se näkyy ja ei näy) ja c) uskon siihen, että moni tekee elämästään itse sellaisen kuin haluaa ja voi sitä muuttaa (vaikka toki, kaikkeen ei voi vaikuttaa ja helvetin syvästä kolosta on vaikea nousta omin avuin). en oikein näe syytä ottaa huonoa omaatuntoa siitä, etten anna kahta euroa ihmiselle, joka sitä pyytää (tai tivaa tai anoo polvillaan).
auttamisen periaatteesi mielestäni ei kadonnut mihinkään, kun kuitenkin pysähdyit ja annoit aikaasi. olekto rehellisesti sitä mieltä, että kaksieuronen olisi naisen elämään jotenkin vaikuttanut?
Aboa
26.1.2009 18:36
Ei se kaksieuronen sitä naista olisi minnekään pelastanut, siinä olet oikeassa. Mutta ei sen antaminen olisi minunkaan maailmaani huonontanut.
arosusi
26.1.2009 18:59
Olin lukioiässä käymässä Helsingissä, ja hieman nuhjaantunut nainen pyysi kadulla rahaa. Hyväsydämisyyksissäni annoin itselleni ison rahan, 10 markkaa. (Silloin se tuntui isolta.) Ajattelin, että voin luopua siitä, jos sillä saan annettua naiselle hyvän mielen. Sen sijaan, että olisin saanut kiitoksen, sainkin tyytymättömän (tai kyltymättömän) huudon perääni: "Ei sulla lisää olisi?" Suurin mahdollinen rahani ei riittänytkään... "Ei ole", vastasin ja luikin nolona tieheni. Jäi paha mieli pitkäksi aikaa, enkä ole sen koommin antanut kadulla rahaa.
Nermal
26.1.2009 19:20
Itselläni on usein tapana antaa kolikko, jos joku sitä tulee pyytämään ja minulla sattuu olemaan. Koska olen elänyt nuoruuteni köyhien ja päihdeongelmaisten keskellä, tiedän heidän olevan asemassa, josta heitä ei auteta pois sen enempää antamalla kolikon kuin jättämällä sen antamatta. Parilla eurolla on heille kuitenkin paljon suurempi arvo kuin minulle. Kaikki rahanpyytäjät eivät ole miellyttäviä, mutta mielestäni miellyttävyyden ei pitäisikään olla edellytyksenä ihmisen auttamiselle. Köyhän ihmisen ei mielestäni myöskään tarvitse olla nöyrä. Ihan aina en toki rahaa anna. Jos henkilö tuntuu asiattomalta tai tylyltä, eivät toki minunkaan kukkaroni nyörit aina aukene.
Päihdeongelmaisten kohdalla en näe köyhyyttä heidän omaksi syykseen, koska heillä on sairaus, alkoholismi, jota he eivät pysty nujertamaan. Minäkään en pysty parantamaan omia sairauksiani. Mikä olisin siis heitä neuvomaan.
stellagrrrl
26.1.2009 19:24
"Jos joku Suomessa joutuu astumaan sen kynnyksen yli, että anoo apua vieraalta olematta kuitenkaan isommin päissään, en katso voivani kieltäytyä."
kai tuossa tilanteessa ennakko-oletus siitä, että anomaan ei ryhdytä ennen kuin siihen tilanteeseen joutuu ja silloinkin se on vaikeaa, murtuu väkisinkin. en tiedä onko tarpeessamme auttaa taustalla kyky samastua hätään eli ennen kaikkea ymmärrys siitä, että minäkin voisin olla tuossa tilanteessa. se, että hädänalainen on röyhkeä, ei enää iskekään sitten samastumiskykyyn, koska eihän me ikinä voitaisi olla sellaisia, eihän?
JPHki
26.1.2009 19:32
Helsingissä on kaikkien tietämä naisihminen (avohoitopotilas?), joka kärttyisästi kerjää rahaa keskustassa seisoen käsi ojossa. Markka-aikana hän pyysi 20 markkaa, nyt 5 euroa (ellei jo enemmän). Omatunto ei kolkuta siitä, etten anna rahaa.
martin
30.1.2009 19:45
Kuinka kaunis on se ilo, kun avuntarpeessa oleva tulee autetuksi.
(JPHki - olen törmännyt).