(Nuoren) opettajan varaventtiili

Lentokentällä

Aboa: Nyt olisi vähän hätätilanne.
Opas: Millainen.
Aboa: Kun se bussi, joka toi meidät tänne lentokentälle, ei ottanutkaan meitä kaikkia kyytiin. Ne heitteli vain osan laukuista mukaan, jätti puolet porukasta hotellille ja lähti.
Opas: Mikäs siinä sitten?
Aboa: Mikäs siinä? Meillä on osa lapsista ja kielitaidottomat vanhemmat hotellilla ja osa taas täällä.
Opas: Katsoitteko te siitä bussista lennon numeron?
Aboa: Siinä ei ollut mitään lennon numeroa. Luki vain Finnmatkat ja numero 11.
Opas: Numero 11?
Aboa: Joo. Sitä minäkin vähän ihmettelin, kun tulomatkalla se oli 23, mutta kuski sanoi, että se on oikea bussi.
Opas: Kuulkaas, nyt on käynyt niin, että te olette ihan itse mennyt väärään bussiin.
Aboa: Väärään? Olisiko sen pitänyt olla se 23?
Opas: Ei kun tietenkin 07.
Aboa: Mistä helvetistä sellainen olisi pitänyt tietää!
Opas: Kyllä ne sieltä kuitenkin jollakin kyydillä tulevat.
Aboa: Mun dementoitunut isä on nyt jossakin ja lentokone on jo laskeutunut tänne.
Opas: Meidän Tuula varmaankin kiertää sieltä kautta vielä.
Aboan sisko: Kuules nyt nainen. Minulla on nyt teidän takianne yksi lapsi hukassa. Sinä tartut sun puhelimeen tällä perkeleen sekunnilla ja varmista, missä mun tytär on!
Opas: Mutta--
Aboan sisko: Nyt!
Opas: Minulla olisi--
Aboan sisko: Nyt!
Opas: Ei ole aikaa--
Aboan sisko: Nyt!

Etten nyt ihan leimaantuisi pelkaksi vinkujaksi, taytyy kertoa paikan hyvistakin puolista.

Uimarannat ovat aivan uskomattomat; pelkkaa valkoista hiekkarantaa silmankantamattomiin. Sellaista, joita aina katsoo matkaesitteen kuvissa, missa onnellinen pariskunta kavelee koskemattomilla rannoilla seesteisina ja onnellisina.

Hotelli on tosi hieno. Ymparisto on viela rakennustyomaata, mutta itse rakennus mahtava. Meidan huoneemme ovat ylimmassa kerroksessa; tuoreenkarheat tilat, jossa upea puinen jattikokoinen parvi jossa makuuhuone, alhaalla keittio ja olkkari. Ja meidan suvulla on kaytossa kokonainen kerros. Yleensa pidetaan ovia auki ja ipanat (ja aikuisetkin) saavat vaeltaa huoneistosta toiseen ja etsia senhetkiselle mielentilalleen sopivaa seuraa.

Suku on upea. On hienoa menna yhdessa rannalle ja pulikoida tyrskyissa milloin kenenkin kanssa. Sisarentyttaret kikattavat hietikolla, kummipoika karttaa aaltoihin ja teini-ikaiset tytot ottavat aurinkoa ja kertovat toisilleen, kuinka kulmakujan kaupassa on siis niin ihanat kengat, etta ma oikeesti kuolen, jos en niita saa. Lohduttajaa on monta, kun suvun pienin vahingossa hajottaa hiekkaamparinsa ja itkettaa.

Valilla hajaannutaan pienempiin ryhmiin ja mennaan voileivalle oluelle caipirinhalle rannalle kavelemaan vaihtelevalla kokoonpanolla. Isallakin on kivaa, vaikkakin avaimet, rahat, vaimo pakkaavat ajoittain katoamaan, vaikka ne juuri asken olivat tassa. Iltaisin eronnut isosisko kuiskuttaa, kuinka ihana ja aikuinen on se uusi mies, johon han on ihastunut ja joka halusi tavata meidan loppusuvun niin kovin, etta otti mukaan kaksi parikymppista tytartaan ja lahti samalle lomalle, tosin diskreetisti viereiseen hotelliin.

Tanaan on hiukan harmaata ja aika viileaa, mutta illalla mennaan koko porukka samaan ravintolaan syomaan ja ottamaan vastaan uutta vuotta.

Huomenna lento takaisin kotiin.

Lentokentalla

Aboa: Anteeksi.
Opas: Niin?
Aboa: Mita me oikein odotetaan?
Opas: Busseja. Tukholman kone laskeutui ensin ja bussit lahtivatkin viemaan heita ensin.
Aboa: Me ollaan odotettu tassa ulkona auringonpaisteessa jo yli tunti.
Opas: Kylla ne pian sielta tulevat.
Aboa: Ette sitten ajatelleet kertoa meille matkustajille mitaan?
Opas: Mita?
Aboa: Kun yli tunti on odoteltu tassa ulkona ja yksikaan oppaista ei ole tullut sanomaan mitaan. Mun vanhempia alkaa huimata tama kuumuus.
Opas: Saa sita menna sisallekin, ei kukaan kiella.
Aboa: No voisi vaikka mennakin, mutta kun kukaan ei tieda, etta mita tassa seistaan.
Opas: Jos menette sinne sisaan, niin pitakaa huolta, etta ehditte sitten busseihin.
Aboa: Anteeks?
Opas: Lahdetaan sitten niin vauhdilla, ettei ehdita sielta ketaan hakemaan.
Aboa: Onko tama nyt sinun mielestasi hyvaa asiakaspalvelua?
Opas: Ihan samalla tavalla mekin tassa seistaan.
Aboa: Tiedatko; ero on siina, etta sinulle siina seisomisesta maksetaan, mutta me taas maksetaan tasta seisomisesta teille.

Finnmatkojen palvelupisteessa

Aboa: Hei
Opas: Hei
Aboa: Tulin hakemaan sita isani retkitositetta, taalta sen kuulemma saa.
Opas: Juu, tassa on.
Aboa: Kiitos. Niin, ja sellainen tuli mieleen etta mitenkas sen kotiinlahdon kanssa oikein on. En loytanyt esitteesta tietoa.
Opas: Ei sita siina kuulukaan olla. Sellaiset loytyvat hotellikansiosta.
Aboa: Selva. No, voisitko kuitenkin katsoa pikaisesti, kun isa aina huolehtii kaikesta ja tahtoisi tietaa.
Opas: Sellaiset loytyvat hotellikansiosta. Etta sielta voit tarkistaa.
Aboa: No varmasti sinulla on ne tiedot jossakin taalla myos.
Opas: Sielta kansiosta loytyy.
Aboa: Kun meidan hotellissa on kaksi rakennusta ja me ollaan siina, joka on puolen kilometrin paassa respasta.
Opas: No sitten sinun taytyy kayda kurkkaamassa sita sitten siella.
Aboa: Eihan meidan huoneistohotellissa se respa ole aukikaan kuin kaksi tuntia paivassa. Me ollaan silloin rannalla kaikki.
Opas: No sitten sinun pitaa menna ihan asiasta tehden sinne sita tietoa hakemaan.
Aboa: Vai niin.
Opas: Ja kylla kannattaa tehda niin, etta useamman kerran kay sita kansiota lukemassa. Kun ne tiedot saattavat muuttua ihan lyhyellakin varoajalla. Ettette jaa lentokenttabussista kaikki. Etta lahtoa edeltavana iltana ja sitten aamulla ainakin kahdesti.
Aboa: Asia harvinaisen selva.
Opas: Hei hei.

Bussikierros Salin saarella. Busseja on kaksi.

Aboan aiti: Hei.
Opas: Hei.
Aboan aiti: Mietittiin tuossa, etta jos sina voisit tulla vaikka tuohon meidankin bussiin niin saataisiin kuulla mekin kaikkea kivaa ja kiinnostavaa.
Opas: Minulla on kuule sellainen politiikka, etta mina saastan aantani.
Aboan aiti: Anteeksi.
Opas: Etta en mina muutenkaan paljoa puhu. Ja bussissa en yhtaan.
Aboan aiti: Ai jaa..
Opas: Etta jos on jotakin sanottavaa minulla, niin sitten sen lyhyesti sanon, kun pysahdytaan ja tullaan busseista ulos.

Ensimmainen lammin ja aurinkoinen paiva.

Ei niin hauska paikka. Santa Maria de Mare on pieni kyla, kuten koko valtiokin, jossa ei ole kuin nelisensataatuhatta asukasta. Aurinko ei isommin paistele, vaan jaa paksun pilviharson taakse piiloon. Tuuli on kovaa, onneksi merivesi lamminta. Isa pelkaa vahan paikanvaihdosta ja tahtoisi pysytella vain omassa hotellihuoneessaan. Koska han ei halua tunnustaa olevansa hukassa, han ei tahtoisi paastaa aitiakaan ulos, vaan vetoaa siihen, etta aiti kuitenkin eksyisi ja menisi hukkaan. Osalla muksuista on flunssa.

Mutta yhdessa on kivaa olla. Pidan suvustani, ja sen kaikki jasenet pitavat toisistaan.

Aamulla oli vielä töitä. Menimme liki tuhannen hengen, oppilaan ja opettajan, kanssa Turun tuomiokirkkoon koulumme joulujumalanpalvelukseen. Olisin kirkkoon kuulumattomana osallistua muuhun toimintaan, mutta katson, että vaikka olen eronnut kirkosta, en ole koskaan eronnut uskonnosta.

Siinä isämeidän aikana aloin miettiä kohtaa 'niin kuin mekin anteeksi annamme niille'. Siinä ei ole ehtoja, ei rajoitteita. Ei piilotettuja lausumia, jonka mukaan hyväksyn sinut, mikäli teet niin kuin minä tahdon. Mietin monien uskonnollisten ihmisten suhtautumista vähemmistöihin; sitä, kuinka usein kuuleekaan sen, kuinka Jumala rakastaa myös homoja, JOS he... Mistä se 'jos' siihen tulee? Kuka määrittelee Jumalan rakkauden rajat? Eikö Raamattu ole päin vastoin täynnä kohtia, joissa varoitetaan tumitsemasta ja viskelemästä ensimmäisiä kiviä? Kuinka pitäisi ottaa hirsi omasta silmästä ennen kuin huomauttaa toisen roskasta?

Sivusilmällä näin sivukryptassa kornin seimikuvaelman. Siinä varsinainen pyhän perheen malli, mietin ironisesti: seksuaaliton kulissiavioliitto, jossa nainen odottaa äpärää henkiolennolle... Tämän perheen perusteellako voidaan väittää, että sateenkaariperheet ovat vääristyneitä ja luonnonvastaisia?

Jumalanpalveluksen jälkeen kiersimme pupun kanssa Vanhan Suurtorin joulumarkkinoita ja kävimme kirjastossa. Sitten pupu lähti ajamaan vanhempiensa kotiin viemään koiraa hoitoon. Huomenna suuntaamme Helsinkiin, jossa vietämme jouluaaton meidän vihkineen tuomarin luona ja joulupäivänä suuntaamme kohti Kap Verdeä. Meitä lähtee sinne yhteensä 18 sukumme jäsentä: vanhempani, me sisarukset, puolisot ja lapsenlapset. Meillä on tapana kerätä rahaa niin, ettei kenellekään ostella syntymäpäivä- tai muita lahjoja (paitsi pienimmille), vaan ne rahat laitetaan suvun yhteiselle matkatilille. Nyt sitä on kertynyt niin paljon, että pääsemme matkaan yhdessä.

Vähän jännittää, kun en ole nähnyt isääni sitten kesän. En yhtään tiedä, missä pisteessä hänen alzheimerinsä on, vaikkakin puhelimessa hän vaikuttaa virkeältä. Hänen sairautensa on kuitenkin syy siihen, että matkustamme juuri tänä jouluna: haluamme vielä kerran reissata niin, että kaikki ovat mukana ja että kaikilla on kivaa yhdessä. Toivottavasti matka ei jää viimeiseksi.

Pupu on tilannut joltakin maanviljelltä kolme mottia päreitä. Puut kaadetaan nyt talvella ja höylätään päreiksi keväällä. Kesällä pitäisi aitassa olla sitten uusi pärekatto.

Enää kolme työpäivää ja sitten alkaa loma, onneksi. Päivä vaan ja hetki kerrallansa.

Vielä yksi puhelu joltakin seiskaluokkalaisen huoltajalta, joka ystävällisesti mutta määrätietoisesti tiedustelee, miksi hänen lapsensa ei ole saanut kymppiä vaan yhdeksikön, vaikka kotona tiedetään lapsen olevan todella aktiivisen ja esimerkillisen koulussa, niin alan kirkua.

Olen väsynyt. Kovin. Tai ei nukuta, ei väsytä, vaan uuvuttaa. Tunnen väsymyksen tummana sykkivänä möykkynä silmieni takana. Siinä se painaa. Koulussa jaksan ihan riittävästi, mutta kotona olen äreä ja kärttyinen. En halua katsoa telkkaria, en maata, en lukea, en surffata netissä. Tiedän paljon, mitä en halua tai mitä en jaksa. Mitä sitten haluaisin, en osaa sanoa.

Pupu-parka.