Hassua

En sitten käynyt vuokraamassa mitään, vaan päätin tyhjentää digiboksin kovalevyä. Katsoin kaikki sellaiset tallenteet, mitä pupu ei mielestään jaksa katsoa. Töllötin ensin Presidentin kanslian ja sitten Uutishuoneen viimeiset jaksot.

Koskahan viimeksi olen jäänyt niin nalkkiin kuin Ylen Uutishuoneen kanssa? Harvoin Suomessa näkee niin tarkkaan kirjoitettua ja harkiten ohjattua tv-draamaa kuin tämä. Käsikirjoittajille, näyttelijöille ja varsinkin ohjaajalle täytyy kyllä antaa täydet pisteet. Roolittajalle voisin heittää sen verran palautetta, että kokeiltaisiinko tehdä joku kerta vaikkapa yksi juttu, jossa ei ole ennalta tunnettuja näyttelijöitä? Jos produktio on hyvä, se on hyvä. Ei se tarvitse aina valita samulivauramoita, juhomilonoffeja ja svantemartineja, jotta saisi katsojia... Onneksi tämäkertaiset 'julkkikset' olivat taitavia ja moni-ilmeisiä tekijöitä, joita jaksoi katsella. Enää en tahtoisi nähdä Samuli Edelmania, Ville Virtasta tai Peter Franzenia kertaakaan tv:ssä tahi valkokankaalla. On meillä muitakin osaajia, joiden naama ei ole kulunut, kuten esimerkiksi Uutishuoneen Krista Kosonen osoitti.

Eniten pidin käsikirjoituksesta. Viimeinen jakso osasi sitoa yhteen kaikki langat, ja varsinkin Pesosen appelsiininsyönnin syyn paljastaminen oli mielestäni hykerryttävä. Se, joka hiukan ärsytti oli pakollisen, amerikkalaistyylisen rakkaustarinan ymppääminen juoneen. Kun jo alussa ymmärsi, että nämä kaksi saavat lopussa toisensa, oli tylsää vain odotella, ksoka se tapahtuisi. Varsinkin viimeisen jakson roolihenkilö Vesa Suomisen rakkaudentunnustus ('Mä vihaan vapaapäiviä, koska mä en näe sua, mä en osaa hengittää ilman sua') oli niin väkevää patetiaa, että siihen tuskin enää kyennee edes Kauniit ja rohkeat. Onko rakkauden tunnustaminen tai sen myöntäminen sellainen asia, ettei sitä osaa klisheittä sanoa? Onneksi päähenkilö Raijan lopun valinta laittaa ura avioliiton edelle osoitti uutta oivallusta ja uskallusta sen suhteen, että naisen elämän suurin onni ei ehkä olekaan päästä naimisiin. Riemullista oli myös kuvaajan kuvauskulman valinta, niin että lopun rakkaudentunnustuskohtauksissa nainen oli kerrankin miestä pidempi. Vapise, Tom Cruise; tämä on mahdollista..!

Draaman käännekohta lienee se, kun Raija pääsi vihdoin tavoitteeseensa, lukemaan uutisia. Minusta se, että itse uutisista ei näytetty muuta kuin kasvokuvia; se, että itse uutisia ei kuultu, oli osuva. Se toi mieleeni Piaf-elokuvan ensikonsertin; näytettiin vain esiintyjän sekä yleisön eleet, suhtautuminen ja ilmeet. Molemmissa tapauksissa; Piafin laulussa ja uutisissa, lopputulos on kuitenkin selvä. On mielenkiintoista itsestäänselvyyden sijaan keskittyä erityiseen. Koko nostatuksessa minusta oli paras kuitenkin Noora Peltokukan esittämä Irma. Hän onnistui loistavasti monipuolisessa roolissaan; blondi-kuvaussihteeristä löytyy voimaa ohjata yllättäen tärkeä uutislähetys. Kuitenkaan hän ja käsikirjoittajat eivät lankea siihen lankaan, että ammattiosaaminen ja muotitietoisuus sekä viihteellisyys olisivat toisensa poissulkevia. Ei, roolihenkilöt on onnistuttu rakentamaan monikerroksisiksi ja -syisiksi. Siksi kai sarjasta pidinkin.

Hiukan noottia silti. Koskahan valaisu pääsee Suomessa kehittymään? Uutishuone toistaa samaa kaavaa kuin kammottava Hovimäki ja lähes kaikki muut tv-sarjat. Kohatusten valaisu tarkoittaa samaa kuin tasapaksu yleisvalo. joka muistuttaa passikuvan onnistuneisuutta. Saisiko välillä vähän valon ja varjon leikkiä? Olisiko mahdollista, ettei näytettäisi jokaista ihohuokosta, taustan lipastoa ja ikkunakaihdinta samalla intensiteetillä?

Ja lisäksi, eihän mennä siihen amerikkalaisuuteen, että aina, kun tapahtumapaikka vaihtuu, leikataan kohtauksen alkuun pieni kuva rakennuksesta, jotta tolloinkin katsoja ymmärtää, koska ollaan missäkin? Kun miljoonannetta kertaa näytetään sammakkoperspektiivistä Raijan kotitaloa ja miljardinnetta kertaa kuvaa Yleisradio-kyltistä, johon nojaa jopo, repeää Aboalta suoni päästä. Kyllä minä ymmärrän muutenkin!

Muuten, Rolling-viini on erinomaista. Taatun hassu tunne, vaikkei ole nautittu kuin puolitoista lasillista. Nyt pitää pohtia, katsooko seuraavaksi laatuelokuvan Alian vs. Predator vai koskettavan sarjan I love New York ensijakson.

Valintoja, aina valintoja...