Rupsahda rauhassa rakkaani mun

Lihakset ovat väsyneet eilisestä pumpista. Koko salitouhu tuntuu kesän jälkeen kivalta ja piristävältä, loistavalta vaihtoehdolta tavanomaiseen töihin-kotiin-sohvalle -elämään.

Samaan aikaan jossakin takaraivossa kytee vierauden tunne. Onko amerikkalainen kauneuskäsitys saanut minutkin koukkuunsa? Mitä varten minä muokkaan vartaloani useaan kertaan viikossa? Olisiko mahdollista saada vain olla?

Yksi rakkaimmista sukulaisistani oli isoenoni. Hän oli pieni ja paksu, sellainen, jonka vatsaan oikein kiinnitti huomiota; tiedättehän, kun oikein pitää katsoa, miten jollakin ihmisellä jalat kiinnittyvät vartaloon. Ei hänen kanssaan rupatellessaan tullut kuitenkaan ajatelleeksi, kuinka paksu hän oli. Ihminen hän oli, ei esimerkkikuva pyknikosta.

Minä olin koko lapsuuteni pyylevä, samoin kuin koko nuoruuteni. Ensimmäinen poikaystäväni (jolle elämä tuokoon tullessaan vain pelkkiä ikävyyksiä) kuvasi minua puhelimessa brittiystävälleen: 'He's cute but slightly soft.' Jossakin vaiheessa opiskeluaikaani paisuin laajaksi palloksi ja laihdutin sen jälkeen äidiltä lainatuin painonvartijakirjoin yli kahdeksan kiloa. Myöhemmin lihoin taas ja muutin Hollantiin. Siellä treenasin itselleni pyykkilautavatsan. Viime talvena paisuin taas. Nyt on aika laihtua.

Ruoansulatukseni tuntuu olevan erilainen kuin pupun. Hän kantaa kotiin keksiä ja pullaa; korvaa ateriat jollakin pienellä, herkuttelee ja mässäilee, kulkee työmatkansa autolla ja on kovin laiska lähtemään kotisohvalta minnekään. Minä yritän syödä vähän ja terveellisesti, valita kevyttuotteita, käydä salilla ja kävellä tai pyöräillä jokaisen mahdollisen etapin. Ja kuinka käykään? Arvaatteko?

Se, mkä minua vaivaa, on, että en enää pidä vartalostani. Ennen hyväksyin itseni sekä pulleampana versiona että laihempana painoksena. Nyt alan vierastaa itseäni, vaikkei ylipainoa niin montaa kiloa oikeasti ole. Milloin minä lakkasin pitämästä minusta?

Nykyinen yhteiskunta on kovin helposti yhdistänyt laihuuden ja onnellisuuden, mikä helposti johtaa siihen, että ylipaino paljastaa huono-osaisuuden. Lihavat eivät enää ole leppoisia, vaan onnettomia luusereita, jotka ovat menettäneet otteensa elämään. Eihän sellaista ihmistä tahdo kukaan. Toinen exäni empi tavatessaan nykyisen poikaystävänsä. Hän tiedusteli meiltäkin, ystäviltään, voisiko pullean kanssa sittenkään seurustella. 'Eihän sitä voi edes viedä minnekään.'

Televisio on täynnä erilaisia muodonmuutosohjelmia, jossa kauneuskirurgien leikkauspöydällä silpomat potilaat kertovat, kuinka heistä varmasti tulee onnellisempia nyt, kun hörökorvat on kiristetty tai kaksoinleuka imetty kuiviin. Kuinka aiemmin ei ole saatu edes ensisuudelmaa, mutta hiusrajan siirron ja hammaskuorikoiden jälkeen mutruhuuliset pussaajat jonottavat ulko-ovelta portille saakka. Uskonko minäkin tähän? Olenko sitä mieltä, että ensi kesä on ihanampi, kun voin Ruissalon rannoilla paljastaa timmiiin kuntoon piiskatun lihan?

Ja ketä varten? Kenen minua pitää ihailla, jotta olen tyytyväinen? Koska keski-ikäistyvä homo saa rauhassa rupsahtaa? Koska voi vaihtaa ikuisen teiniyden seesteiseen aikuisuuteen? Onko oma itsetunto yli kolmikymppiselläkin kiinni siitä, kuinka monen pää ohikulkiessa kääntyy. Voiko ihmisenä olemisen mitta olla aikuisella sama kuin vasta seksuaalisuutensa löytäneellä homobaarin tulokkaalla?

Viehätän, siis olen?