• Aboa

Rupsahda rauhassa rakkaani mun

Lihakset ovat väsyneet eilisestä pumpista. Koko salitouhu tuntuu kesän jälkeen kivalta ja piristävältä, loistavalta vaihtoehdolta tavanomaiseen töihin-kotiin-sohvalle -elämään.

Samaan aikaan jossakin takaraivossa kytee vierauden tunne. Onko amerikkalainen kauneuskäsitys saanut minutkin koukkuunsa? Mitä varten minä muokkaan vartaloani useaan kertaan viikossa? Olisiko mahdollista saada vain olla?

Yksi rakkaimmista sukulaisistani oli isoenoni. Hän oli pieni ja paksu, sellainen, jonka vatsaan oikein kiinnitti huomiota; tiedättehän, kun oikein pitää katsoa, miten jollakin ihmisellä jalat kiinnittyvät vartaloon. Ei hänen kanssaan rupatellessaan tullut kuitenkaan ajatelleeksi, kuinka paksu hän oli. Ihminen hän oli, ei esimerkkikuva pyknikosta.

Minä olin koko lapsuuteni pyylevä, samoin kuin koko nuoruuteni. Ensimmäinen poikaystäväni (jolle elämä tuokoon tullessaan vain pelkkiä ikävyyksiä) kuvasi minua puhelimessa brittiystävälleen: 'He's cute but slightly soft.' Jossakin vaiheessa opiskeluaikaani paisuin laajaksi palloksi ja laihdutin sen jälkeen äidiltä lainatuin painonvartijakirjoin yli kahdeksan kiloa. Myöhemmin lihoin taas ja muutin Hollantiin. Siellä treenasin itselleni pyykkilautavatsan. Viime talvena paisuin taas. Nyt on aika laihtua.

Ruoansulatukseni tuntuu olevan erilainen kuin pupun. Hän kantaa kotiin keksiä ja pullaa; korvaa ateriat jollakin pienellä, herkuttelee ja mässäilee, kulkee työmatkansa autolla ja on kovin laiska lähtemään kotisohvalta minnekään. Minä yritän syödä vähän ja terveellisesti, valita kevyttuotteita, käydä salilla ja kävellä tai pyöräillä jokaisen mahdollisen etapin. Ja kuinka käykään? Arvaatteko?

Se, mkä minua vaivaa, on, että en enää pidä vartalostani. Ennen hyväksyin itseni sekä pulleampana versiona että laihempana painoksena. Nyt alan vierastaa itseäni, vaikkei ylipainoa niin montaa kiloa oikeasti ole. Milloin minä lakkasin pitämästä minusta?

Nykyinen yhteiskunta on kovin helposti yhdistänyt laihuuden ja onnellisuuden, mikä helposti johtaa siihen, että ylipaino paljastaa huono-osaisuuden. Lihavat eivät enää ole leppoisia, vaan onnettomia luusereita, jotka ovat menettäneet otteensa elämään. Eihän sellaista ihmistä tahdo kukaan. Toinen exäni empi tavatessaan nykyisen poikaystävänsä. Hän tiedusteli meiltäkin, ystäviltään, voisiko pullean kanssa sittenkään seurustella. 'Eihän sitä voi edes viedä minnekään.'

Televisio on täynnä erilaisia muodonmuutosohjelmia, jossa kauneuskirurgien leikkauspöydällä silpomat potilaat kertovat, kuinka heistä varmasti tulee onnellisempia nyt, kun hörökorvat on kiristetty tai kaksoinleuka imetty kuiviin. Kuinka aiemmin ei ole saatu edes ensisuudelmaa, mutta hiusrajan siirron ja hammaskuorikoiden jälkeen mutruhuuliset pussaajat jonottavat ulko-ovelta portille saakka. Uskonko minäkin tähän? Olenko sitä mieltä, että ensi kesä on ihanampi, kun voin Ruissalon rannoilla paljastaa timmiiin kuntoon piiskatun lihan?

Ja ketä varten? Kenen minua pitää ihailla, jotta olen tyytyväinen? Koska keski-ikäistyvä homo saa rauhassa rupsahtaa? Koska voi vaihtaa ikuisen teiniyden seesteiseen aikuisuuteen? Onko oma itsetunto yli kolmikymppiselläkin kiinni siitä, kuinka monen pää ohikulkiessa kääntyy. Voiko ihmisenä olemisen mitta olla aikuisella sama kuin vasta seksuaalisuutensa löytäneellä homobaarin tulokkaalla?

Viehätän, siis olen?

5 kommenttia

pietari

21.8.2007 10:03

täällä painitaan saman ongelman kanssa. ja samaan tapaan isäntä saa syödä ihan mitä vaan, kun mulla jokainen kalorianmuru käytetään visusti hyväksi.

välillä päätin jo, että olen tyytyväinen keski-ikäinen Perinteisesti Rakennettu Mies, mutta sitten rupesi olo olemaan taas liian tukala ja rupesin dieetille. mutta olen vakaasti sitä mieltä, että rupsahtaa saa rauhassa. mutta raja menee kai siinä, kun ei enää tunnista itseään. kun fyysinen todellisuus on tarpeeksi kaukana minäkuvasta. millainen se sitten kulloinkin on. muita varten ei kuitenkaan kannata laihduttaa. omaa hyvää oloa varten vain.

audinkopoika

21.8.2007 11:21

Niih..toi paino on niin erikoinen minullakin..on sellanen aaltoliike aina menos, yleensä vielä ylöspäin, joskus harvoin alaspäin ;)

Perro

21.8.2007 13:11

Itsellänikin välillä velloo mielessä että onko "amerikkalainen kauneuskäsitys" saanut minut koukkuunsa. Mutta hei, silloin voi ajatella että treenaankin oman hyvän olon ja terveyteni takia! Ja se on vieläpä ihan totta. Ikäisenäsi jouduin ylipainon ja ehkä työperäisen stressin takia syömään verenpainelääkkeitä. SItten elvytin 20 vuoden takaisen urheiluharrastukseni, paino putosi ja kunto koheni! Itsevarmuus kasvoi ja lääkkeet sain jättää apteekin hyllylle.
Olin juuri Barcelonassa lomailemassa ja sikäläinen gaykansa, jota totta vieköön kadut vilisi, oli huomattavan hyväkuntoisen näköistä verrattuna täkäläiseen. Hoikkia ja mukavalla tavalla lihaksikkaita. Eli kyllä tässä tapauksessa on oikein myönteinen asia.

Perro

21.8.2007 13:12

Piti siis viimeisessä lauseessa sanoa että: Eli kyllä tässä tapauksessa turhamaisuus on oikein myönteinen asia.

Rokkihomo

21.8.2007 17:23

"Viehätän, siis olen?"

Toivottavasti todellakaan ei noin.
Tuo "toisen exäsi" pohdinta on _karseaa_ luettavaa ja kertoo yksinkertaisesti vastenmielisestä maailmasta.

Terveellisyysliikunta on sitten toki aivan eri juttu, ja mukavuusliikunta.
Pölhökin golffaa ja pohtii joogaa, ja hyvä niin (ja minä pohdin terveellisyysliikunnan aloittamista...).