(Nuoren) opettajan varaventtiili

Pupun ystävätär oli vieraanamme torpalla. Lauantai meni ihan kivasti - saunottiin, syötiin, juotiin punaviiniä ja rupateltiin. Sunnuntaina alkoi jo rakoilla.

Väitän, että joistakin ihmisistä huomaa, että he ovat ainoita lapsia. Hänestä sen näkee. Puheenaiheeksi käy vain hän. Muiden tekemiset ja edesottamukset eivät oikein kiinnosta, vaan loppujen lopuksi keskustelu kääntyy häneen. Mitä hän elämällä tekisi. Mitsä hän löytäisi miehen. Mitä työtä hän tahtoisi tehdä. Miksi miehet ovat pääsääntöisesti niin tyhmiä, etteivät ymmärrä, minkä menettävät kun häntä eivät valitse.

Ystävättären miesmaku on tarkka ja rajattu. Miehen pitää olla pitkä, hyväihoinen ja suomenruotsalainen, purjehtia, asua saaristossa, olla akateemisesti koulutettu ja varakas, kuunnella klassista musiikkia, harrastaa kulttuuria, pitää huolta kunnostaan ja pitää rakastettuaan tärkeimpänä asiana maailmassa. Ei ole kovinkaan monesti tärpännyt. Miksiköhän?

Kaupan päälle hän aina retkahtaa noin kaksi minuuuttia sitten eronneisiin miehiin ja alkaa noin toisen tapaamiskerran jälkeen suunnitella suurperheen perustamista ulkosaaristoon. Jolloin juuri edellisestä liitosta poispyristellyt mies haluaa pysyä ihan vain ystävälinjalla ja lupaa soitella ja lähteä vaikka kahville joku kerta kaveripohjalta vain joo. Ja pupu kuuntelee ja lohduttaa taas.

Tällä kertaa ongelmana oli se, että Turku on sisäänpäinkääntynyt ja tylsä junttikaupunki ja mikä tahansa paikka olisi parempi. Vaikka Tampere - joka pari vuotta aiemmin oli hänestä sisäänpäinkääntynyt ja tylsä junttikaupunki - tai sitten Tukholma. Varsinkin Tukholma.

Kun ruotsalainen kulttuuri on ihan eriä kuin suomalainen. Ihmiset hymyilevät kadulla kävellessään ja kahvilassa istuskellessa tekee ihan oikeasti melkein mieli rupatella vieruspöytäläisen kanssa. Kaupunkilaiset ovat tyylikkäitä ja kauniita, keskustelevat vienosti ja liikehtivät sulokkaasti. Ihan toista maata kuin töröt suomalaiset ja varsinkin turkulaiset, joista ei voi edes puhua samana päivänä. Että ilmeisesti on pakko muuttaa Ruotsiin, koska siellä miehet pitävät itsestään huolta ja arvostavat kulttuuria.

Voi elämä!

Ei mikään maa ole loppujen lopuksi toista parempi. Meille suomalaisille on kautta aikojen uskoteltu, että jossakin lämpimässä on kokonaisia kansoja, jotka käyttävät vain mustia sukkia ja osaavat keskustella punaviineistä. Ei se ole totta. Joka kansalla on omat kipupisteensä ja vaietut keskustelunaiheensa. Ei elämä Italiassa Ranskassa Hollannissa Yhdysvalloissa Japanissa ole alkuihastuksen jälkeen kuitenkaan sen ihmeellisempää. Samat leivät ja vessapaperit on ostettava, samat työt tehtävä rahansaamiseksi, samat tv-ohjelmat katsottava. Hetken päästä elo Tukholmassa tai Tampereella käy tunkkaiseksi ja ihmisetkin alkavat vaikuttaa kyräileviltä ja pinnallisilta.

Minäkin aika ajoin kaipaan Helsinkiä kuin kolme sisarta Moskovaa. Kun Helsinki viikonloppuloman aikana vaikuttaa niin mukavalta ja kivalta ja baareissa käydessä ihmiset vaikuttavat kivoilta ja välittömiltä. Ei silloin ajattele näkevänsä vain kuorta. Koskaan Helsingissä asuneena en osaa hahmottaa, kuinka tylsältä sekin kaupunki vaikuttaa maanantaiaamuna töihin mennessä, kun merituuli ajaa lisää räntäpilviä keskustan ylle ja kun viikonloppuna baarissa olivat taas ne samat vanhat naamat...

Ei itseltään pääse pakoon, vaikka muuttaisi maan äärin asti.

Syömme huomattavasti kevyemmin nykyään ja tällä viikolla olen ollut muutaman kerran bodypumpissa. Olo on kipeä ja kolottava ja pirun hyvä. Hassua, kuinka monta outoa ja tuntematonta lihasryhmää läskin uumenista löytyi.

Kahdessa viikossa on painoa tippunut kilo. En tiedä, onko se liikaa tai liian vähän. Ja varmaankin se on jotakin nesteen poistumista tai vastaavaa. Mutta hyvä alku silti. Tai itse asiassa itse paino ei kiinnosta minua vähääkään. Koko on se, joka ratkaisee.

Suhtautuminen omaan vartaloon on hassua. En ole oikein koskaan ollut mikään kuikelo; jo pelkästään ruumiinrakenne on lyhyt ja roteva. Ensimmäinen mieheni - se kusipää runkkari - kuvaili minua puhelimessa brittiystävälleen sanoilla 'slightly soft'. Toisessa suhteessa paksunin aika lailla, osittain sen takia, että poikaystävä oli ravintola-alalla ja kokkasi ruokaa, josta ei kermaa ja voita uupunut. Jossakin välissä tympäännyin ja aloin itse tehdä ruokaa äidiltä saatujen painonvartijareseptien mukaan. Paino tippui reilusti.

Seuraavassa suhteessa pulskistuin taas, mutta muutettuani Hollantiin treenasin yksikseni itselleni pyykkilautavatsan, kun ei oikein muutakaan hommaa ollut. Pupun tavatessa olin aika hoikka, mutta aikaa myöten on jenkkakahvoja kertynyt jälleen.

Parisuhteella on siis selvästi paha vaikutus aineenvaihduntaan... Tai sitten muutos on psyykkinen: kun uhri on saatu napattua ja suhde vakiinnutettua, voi rauhassa plösähtää!

Nykypäivänä roolimallit ovat outoja. En ymmärrä, milloin meille saatiin ujutettua se mielikuva, jonka mukaan lihava/rehevä/pullea/muodokas ihminen on jollakin tapaa elämässään epäonnistunut. Että kun painonhallinta ei onnistu, niin mikään muukaan ei elämässä varmasti suju.

Välillä olen samaa mieltä. Kannan huonoa omatuntoa vatsanalustani ja olen maailman surkein ja epäonnistunein ihminen. Välillä havahdun ulkoapäin annetun ihmiskuvan kierouteen: minä olen minä joka tapauksessa. Poikamainen, pirullinen, sanavalmis, luotettava, kuunteleva, mukava minä, oli vyötärönympärys mikä tahansa. Jos painoni nousee kilon, ei luonteeni tai henkinen mittani pienene laisinkaan.

Tämän hetkinen kuntosali-innostus ei onneksi noussut itseinhosta, vaan järkeilystä. Ajattelin, että päivääkään en tästä nuorru ja ehkäpä viimein on aika jättää taakseen opiskelija-ajoilta periytyvä ajatus vaatia keholtaan maksimaalisinta mukautumista. Tarkoitan, että kannattanee alkaa pitää kunnostaan huolta nyt, 33-vuotiaana, eikä vasta sitten, kun se on paljon vaikeampaa.

Kilo alas joka toinen viikko. Montakohan se tekee heinäkuun alkuun mennessä?

Nimim. Punasteleva morsian

Paluu harmaaseen arkeen...

Nyt se alkoi taas, se leipätyö. Se, että on jotakin puuhaa, on kivaa. Minusta ei oikein koskaan tulisi päätoimekseen aurinkorannoilla makaavaa lottovoittajaa. En osaa vain olla kovinkaan kauaa, vaan haluan jotakin pientä puuhastelua. Tai kotirouvuus! Jestas, jos joutuisi vain olemaan ja keskittymään siihen, että pesee, viikkaa ja ruokkii aviomiehen tietyin väliajoin.

Pupu on asunut kerran pidemmän pätkän Belgiassa ja kertoi, kuinka angstisia kotirouvia heidän asuinalueellaan oli. Imuroivat kuulemma ikkunalaudatkin kerran päivässä. Ulkopuolelta.

Sekä minä että oppilaat taidamme molemmat olla lomaterässä. Olin valmistanut mielestäni loistavan kaksoistunnin novellistiikasta, mutta juttu ei vaan lehahtanut lentoon. Lapsia kiinnosti enemmän toistensa kuulumiset, enkä minäkään oikein saanut juttua eteenpäin. Harmitti, kun olin kuitenkin tehnyt aika paljon työtä opetusmateriaalin eteen. Kokeilen jatkaa asiaa huomenna. Josko vaikka enin osa uudenvuodenkännäyskertomuksista olisi jo löytänyt kuulijansa.

Onneksi loppupäivän tunnit ovat menneet nappiin.

Loman loppupäivät menivät vähän turhan paljon ahertamisen merkeissä. Olin yhtenä päivänä auttamassa ystävää muutossa, toisena leipomassa, kolmantena kantamassa useamman kuution lautaa naapurien torppaa varten. Viikonloppuna sitten tyhjennettiin pupun kanssa kaikkea palavaa torpan navetasta nuotioon.

Illalla olin ihan poikki ja kävelimmekin naapuritorpalle katsomaan, miten heidän remonttinsa edistyy; heillä oli kiire lapioida lattioiden hiekkaeristys ulos, koska työmiehet tulisivat vaihtamaan alimpia hirsiä ensi viikolla. Kun saavuimme paikalle, oli työ vielä kovasti kesken, koska toisen naapurimme iskias oli iskenyt ja lujaa. Päätimme pupun kanssa auttaa. Tyhjensimme lopun osan tuvan lattiasta, niin että jatkotyöt on mahdollista aloittaa.

Nyt onkin sitten täysin uupu olo. En tarkoita, että jättäisin mitään tekemistäni töistä tekemättä. Kun kaverini on ollut minua auttamassa, menen mieluusti kantamaan hänen muuttolaatikoitaan. Kun naapurini on minun työmaallani ollut sahaamassa ulkolaudoitusta, lapioin kyllä hänen lattioitaan tyhjäksi. Tällä kertaa kaikki vain sattui niin peräjälkeen, että loppuloma väsytti enemmän kuin virkisti.

Tänään lupaan palkita itseni Täydellisillä naisilla ja lasillisella punaviiniä.

Onnistuihan niiden piirakoiden teko, vaikka Scherzo epäilikin kommentissaan miesparien perinneleivonnan onnistumista. Vähän muotopuoliahan ne ovat, mutta kun piti arvailla kokoa ja muotoa...

Pupun työt alkoivat tänään, mutta minä jatkan lomailua vielä sunnuntai-iltaan asti.

Ihan toimetonna en kuitenkaan aio olla. Lupasin tänään opettaa naapurillemme karjanlanpiirakan leipomisen jalon taidon. Sen verran itäsuomalaisuutta veressä kiertää, että minulla on oma piirakkapulikkakin...

Huomenna menen auttamaan kaveria muutossa ja ylihuomenna lastaamaan naapureiden lainaamaa kuorma-autoa naapuritorpan korjaamiseen tarvittavalla puutavaralla.

Eilen käytiin katsomassa uusin Bond-leffa ja molemmat olimme hyvin vaikuttuneita. Juttu oli paljon mielenkiintoisempi ja mukaansatempaavampi kuin monet monet aiemmat. Lisäksi pidin siitä, että väkivallan seuraukset näkyivät. Kun lyötiin, sattui. Kun sivullisia ammuttiin, heitä yritettiin elvyttää. Ei enää pelkkää supersankaritoimintaa, jossa iskut otetaan vastaan tukkalaitteenkaan sotkeutumatta.