Ei kilpailuhenkinen yksilö

Opetin 11-vuotiasta kummipoikaani hakkaamaan halkoja, niin kuin oma paappani opetti minua kauan kauan sitten. Päätin, että en korjaa tai opeta, vaan kannustan ja opastan.

Poika piti halonhakkuusta. Sanoi sen olevan jännää ja rentoa puuhaa. Ohimennen tuli hiukan keskusteltua avioerosta ja sen herättämistä tunteista, isoäitini (hänen 'vanhan mummansa') kuolemasta; siitä, että on ihan ok surra asioita ja että kannattaa olla lyömättä oksankohtaan ja silloin kun lyö väärään paikkaan, halko itse ikään kuin näyttää, mihin kohtaan se pitäisi murtaa. Jossakin vaiheessa lapsi päätti säästää rahaa oman kirveen ostoon, jotta kotonakin voisi hakata halkoja.

Lopuksi lapsi kertoi, kuinka hänellä oli ollut hauskempaa kuin pleikkarilla pelatessa ja että nyt oli ollut kivaa, kun ei ollut tarvinnut kilpailla 'niin kuin iskän kanssa, kun se aina haluaa kilpailla vaikka se itte tietää että voittaa, mutta haluu silti'. Kuka aikuinen ihan oikeasti tahtoo säännöllisesti voittaa kymmenvuotiaan lapsen?

Aamuyöllä koira herätti haluamalla ulos. Ei sillä hätä ollut, nuuskutti vain yönhajuista kanervaa ja heilutti ystävällisesti häntäänsä kaukana kukkuvalle käelle. Joki puhalsi usvaa heräilevälle järvelle. Pupu nukkui sisällä ja minä tunsin itseni hyvin onnelliseksi. Koira haistoi mustikanraakiletta ja tyynellä vedellä ui sorsapoikue.