(Nuoren) opettajan varaventtiili

Sain tänään korjattua viimeisenkin tutkielman. Yli kahdeksankymmentä kappaletta minimissään kuusisivuisia tuotoksia. Aika urakka, mutta nyt on mieli hyvä, kun sekin työ on takana.

Oppilaiden kommentteja on hauska lukea. Mieltä lämmittää, kun heppakirjatasoinen lapsi kokee ahaa-elämyksen lukiessaan Leena Landeria tai kuinka teinipissistyttö tiedostuu perehdyttyään Kaurasen Pelon maantieteeseen.

On aina hienoa, kun huomaa lasten kasvavan ja kehittyvän. Kun näkee että ikkunat aukeavat maailman päästä sisään.

Onko kukaan nähnyt kansallisoopperan Parsifal-versiota? Kommentteja?

Lapsiparat! Tänään sain kahdeksisenkymmentä tutkielmaa. Olen niistä korjannut jo valtaosan - ja samalla seikkaillut netissä. Monenkin ipanan paperissa lukee 'Google saa kympin. Mitä sinulle pitäisi antaa?'

Mielenkiintoista, kuinka vuosi vuodelta raja oman ja jonkun muun tuottaman tekstin välillä tuntuu hälvenevän. Ajoittain lapset eivät edes tunnu ymmärtävän, miksi se, että leikkaa-liimaa-askartelee juttunsa suoraan netistä, olisi väärin. Saa nähdä, kuinka suuren huudon saan vastaani, kun kerron luokille hylättyjen suoritusten määrän.

Minulla on selkä aivan jumissa. Rakennettiin pupun kanssa mökillä aitaa, ja ihan yhtäkkiä selkää vihlaisi, enkä sitten viikonlopun loppupäivinä pystynyt mitään tekemään. Kumma juttu, en kantanut enkä nostanut mitään. Olin vain kyykyssä.

Tänä viikonloppuna ei tehty mitään taloon liittyvää. Pupu hääräsi kasvimaan kimpussa, muokkaili yrttimaan istutuksia ja perkasi mansikkaistutuksia. Minä, saatuani valmiiksi kuutisen metriä aitaa ja tyrän (?), makasin riippukeinussa ja nukuin. Kuinka ylimaallisen hyvä olo onkaan nukkua kolmen tunnin päiväunet! Aina välillä heräsin siihen, kun kärpänen kutitti nenää, koira tahtoi syliin tai varpuspöllö metsästi myyrää, mutta nukahdin aina välittömästi uudelleen auringonpaisteen ja lämpimän tuulen tuudittamana.

Se, kun pöllö rouskutti kiinni saamaansa myyrää viereisen puun oksalla, olikin sitten horror-kamaa. Katsellessani alas tipahtavia suolen- ja jänteenkappaleita aloin kiivaasti vastustaa luonnon kiertokulkua...

Tylsää kun ensi viikonloppuna ei päästäkään torpalle. Mutta kaipa tekee hyvää välillä nähdä muitakin ihmisiä. Ja edellisestä kansallisoopperakäynnistä on jo luvattoman pitkä aika.

Onneksi ei ole kuin kaksi tuntia siihen, että pakataan ötökkä ja itsemme autoon ja suunnistetaan torpalle.

Seuraavana viikonloppuna lähdetäänkin Helsinkiin. Tarkoitus on ylläpitää homoidentiteettiä ja käydä vaihteeksi oopperassa. Täytynee vääntäytyä baariinkin pitkästä aikaa. Minnehän kannattaisi mennä?

Vuosi - puolitoista sitten käytiin pupun kanssa Manskussa - minä ensimmäistä kertaa. Olihan se viiteryhmä hieman erilaista kuin mihin itsensä lukee, mutta yhtä kaikki - minulla oli kamalan kivaa. Ennen pupuun törmäämistä ulkona tuli käytyä aina, kun siihen liikeni pienikin mahdollisuus, mutta viiden vuoden aikana kerrat ovat supistuneet minimiin. Homobaareissa tulee käytyä ehkä kolmesti vuodessa, yökerhoissa ja klubeilla ehkä kerran, jos sitäkään.

Siksi Mann's Street (kirjoitetaankohan se noin?) olikin yllätys. En ole kaivannut pätkääkään homokuppiloiden jähmeää kyttäystä, en väkinäistä yritystä olla rento ja tavoiteltava, en sitä käsittämätöntä ajatusta, jonka mukaan töykeys ja ignorointi saa toisen kiinnostumaan. Manskulla ihmiset pitivät hauskaa; lauloivat karaokea kammottavan väärin ja tanssivat poskivalssia ajattelematta ollenkaan sitä, miltä he näyttävät tai mitä muut heistä ajattelevat. Asiakkaat elivät elämää ihan itselleen ja sillä hetkellä, eivätkä yrittäneet olla jonkin muualta omaksutun mallin kaltaisia.

Että olisiko kenelläkään ehdotuksia, minne viikon päästä kannattaisi suunnistaa..?

Minä tiedän, että jo ennakkoasenteeni oli negatiivinen. Minä tiedän, että liki suggeroin itseni pitämään kurssia huonona. Mutta silti. Tänään sain kuulla Suuren Totuuden; erilaiset oppijat pitäisi ottaa huomioon.

Mitä hittoa ne psykologit kuvittelevat koulussa tehtävän? Koko koululaitos on yhtä eriyttämistä ainakin humanistisella puolella. Ja toisaalta, jossakin menee se raja, kuinka paljon yksittäisiä oppilaita voi ja pitää ottaa huomioon.

Ketä se hyödyttää, että käytän suhteettoman paljon aikaa työhön, josta ei makseta penniäkään ja eriytän lasten oppimista; laitan yhden tekemään yhtä ja toisen toista, kun yhteiskunta ei siltikään jatka sitä toimintaa peruskoulun jälkeen.

Minusta on jo liki lapsen pettämistä se, että heikoimmat ipanat totutetaan siihen, että kaiken voi läpäistä jollakin minimityöllä, puuhata jotakin kivaa pientä hommaa tylppäkärkisten saksien ja värillisten paperien kanssa ja saada siitä armoviitonen ja päättötodistus. Varsinkin kun edessä on yhteiskunta, jossa erilaisuutta koskevat voimavarat on nipistetty minimiin. Tahtoisin kysyä tämänkin päivän luennoitsijoilta, minne sijoittuu lapsi, joka ei osaa lukea, mutta osaa askarrella huovasta kirjankansia.

Tänään on toinen kurssipäivä, samalla viimeinen. Saapas nähdä, tuleeko istuttua ihan puoli neljään asti, jos tarjonta on samaa kuin eilen.

Se tämän päivän kurssi oli tasan niin turha kuin luulinkin. On se kumma että koululaitoksessa voi olla niin paljon vikaa ja opettajat niin kyvyttömiä kohtaamaan lapsia, ja silti ollaan Pisa-tutkimuksissa maailman kärjessä ja ulkomaan ministereitä lappaa tutustumassa. Ovatko positiiviset tulokset vaikuttaneet palkkaan? Arvannette kai.

Mutta jos peruskoulu on niin perseestä ja silti mittareiden yläpäässä, millaista on sitten muualla? Minkälainen on todellisuus Englannissa, Ranskassa, Italiassa? Olisi hauska tietää.

Korjasin tänään viimeisten luokkien kokeet. Olin näemmä tehnyt aika vaikean testin, mutta hyvin suurin osa lapsista oli siltikin selviytynyt. Hellytti, kun luin erään aika heikon pojan vastauspaperin.

Tapaan lisätä aina kokeen loppuun itsearviointikohdan, johon oppilas antaa palautetta omasta oppimisestaan. Lisäksi viimeiseksi on hiukan tilaa kirjoittaa kaikkea mahdollista opettajalle. Tämä lapsi - lukuhaluton, keskittymisongelmainen - oli lisännyt loppuun viestin: 'Kiitos olet ihan hyvä ope vaika minä en kovin kummone opilas olekkaan mutta kun sinä et hermostu mulle silti oikeen koskaan'.

Meinasi herahtaa tippa silmään. Lupasin itselleni pyhästi, että ensi lukuvuonna paneudutaan lapsen oppimisongelmiin oikein kunnolla!

Huomenna ja ylihuomenna olen koulutuksessa. Käyn täysin turhaa kurssia oppimistaitojen ohjaamisesta. Asia kiinnosti minua ihan tosissaan, mutta aiheen toteutus on syvältä ja poikittain.

Miksi aina, kun tahdotaan opettaa opettajille jotakin, jokainen luento aloitetaan sillä, että kerrotaan, kuinka peruskoulussa on kaikki vialla? Minulla menee ainakin kaikki kanavat kiinni saman tien. Harva kuulija jaksaa kolmi - nelituntisia ripityksiä siitä, kuinka juuri hän tekee kaiken varmastikin väärin.

Lisäksi, koska olen kurssittanut itseäni aika paljon, vain kerrankin ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä päästellä happamia röyhtäyksiä. Yhdellekään sellaiselle kurssille en ole sattunut, jossa kouluttajana olisi toinen opettaja. Olisi hauskaa kerrankin saada vertaisopetusta; kuunnella ihmistä, joka tietää työn, sen edut ja kipupisteet. Mutta yleensä esitelmöijä on Jotakin Ihan Muuta. Sosioterapeutti, joka kertoo, että lapsi kaipaa hellyyttä ja siksi häntä pitää halata aina sopivan tilanteen tullen. Läänintaiteilija kertomassa, kuinka huopapalasten ja askartelun avulla saadaan nuori omaksumaan mitä tahansa. Psykologi, jonka mielestä mikä tahansa on parempi kuin se, mitä nyt on.

Ymmärrättekö, mihin pyrin? Hienot esitelmät pitää ihminen, jolla ei yleensä ole päivänkään kokemusta siitä todellisuudesta, josta hän on tietävinään. Minusta tuntuisi ihan yhtä hassulta mennä kertomaan Stora-Enson työntekijöille, kuinka kartongin laatua voisi parantaa, vaikka en olisi ikinä paperikonetta nähnyt livenä. Mutta jokainenhan on kouluasiantuntija, koska on itse koulua käynyt! Ja jos on poikien vessassa saanut neniinsä 60-luvulla, voi kokemuksesta kertoa, kuinka vuoden 2006 koululaitos ei takaa oppilaittensa turvallisuutta.

Ihan totta. Sellainenkin kommentti on tullut kuultua!

Mutta jännityksellä odotan taas huomista. Toivon, että jokin uusi hyödyllinen asia olisi luettavissa rivien välistä tai kuultavissa taukojen kahvipöytäkeskusteluissa. Olen optimisti.

Mutta kyllä työn tulos sai mielen taas iloiseksi. Nyt pysyvät kylmä ja viima ulkona! Seuraavaksi ikkunanpielilaudat ja kesällä maalaus, jahka säästetään siihen rahaa.

Lopuksi peitelaudat. Onneksi kärryvajasta löytyi vanhaa leveää lautaa, joka lienee sahattu käsin tai vesimyllyn sahassa, koska leikkausjälki on niin vaappuvaa. Näyttää kauniilta pinnalta, saati sitten kun se maalataan.