Sex and the city

Katsoin eilen sinkkuelämää, se näyttää taas pyörivän uusintana. Taisi olla sarjan aika alkutaipaleelta tämä jakso, tietyt jutut, kuten Carrien kertoja-minän käyttö, oli vielä hakusessa jne.

Muistan, että aluksi en pitänyt sarjasta ollenkaan, mutta yhtäkkiä jäin koukkuun. Ja sen jälkeen olin mielikuvissani milloin Carrie, Miranda, Samantha ja joskus jopa Charlotte. Siis käyttäydyin kuin hahmot, en fyysisesti…

Kun olen tämän viikon yksin kotonakin, niin tavallaan kaikki oli niin kuin ennen – katsoin itsekseni sinkkuelämää ja naureskelin mielessäni sekä hahmoille että itselleni.

Ja kuitenkin huomasin, että mikään ei ole niin kuin ennen. Jos ennen sinkkuelämää kertoi ikään kuin minun elämästäni, niin nyt huomasin seuraavani sitä ulkopuolisena. Minä en toimi kuten Carrie, Miranda tai Samantha ja vielä vähemmän kuten Charlotte.

Se miten sarjassa käsiteltiin ihmissuhteita ja etenkin sopivan miehen löytämistä ja parisuhdetta, tuntui aikoinaan niin omakohtaiselta, että sarja jopa ehkä vähän ohjasi omaa ajatuksenjuoksua. ja kuinka paljon aikaa sitä käyttikään sen oikean löytämiseen ja siitä puhumiseen jne.

Sarjassahan miehet tulee, menee ja tulee, mutta nelikon ystävyys kestää biologisen kellon tikityksen tahdissa. Omassa elämässäkin oli pitkään – jopa pitkän seurustelusuhteen verran – aika, että ystävät oli ne läheisimmät ja mies oli mies. Nyt tuntuu siltä, että mies on ystävä ja ystävät? Ovat edelleen ystäviä, mutta…