Kauneuspilkku

Kuulin tänään, että minulle olisi pitänyt antaa työn alle kirjallisia töitä jo ajat sitten. Dead line parin viikon päästä. Onneksi kuulin asiasta sattumalta, kun ao johtajat eivät kiireiltään ole ehtineet viestittää asiasta.

Minulla on harvoin mitään kovin ekstrakiireellistä, joten ehdin ne kyllä tehdä varmaankin. Nyt vaan odottelen milloin tämä ”virallinen ” toimeksianto tapahtuu.

Kyse on nimittäin siitä, että organisaatiomme uudistaa ohjeistuksiaan ja ohjeistuksen koordinoijaa on kielletty ilmoittamasta itse kunkin osa-alueen vastaavalle, koska toimeksiannon pitää tulla ao. vastuualueen johtajalta. Tämä siksi, että koordinaattori ei ilmeisesti ole tarpeeksi arvovaltainen henkilö jakamaan töitä lähinnä päällikkötasoisille toimijoille.

En kerta kaikkiaan kestä tällaista neuvostoaikaista byrokratiaa…varsinkin, kun sitä suoritetaan markkinatalouden aikatauluilla.

Olen miettinyt paljon ystävääni, häntä, joka nukkui pois. Tulin siihen tulokseen, että hänen muistokseen minun ei tarvitse pukeutua mustaan, ei kuunnella surullisia lauluja, ei kertoa surustani kaikille työtovereille eikä eristäytyä maailmasta. Meninkin ja ostin eilen parvekekukkia. Luulen, että istutan ne tänään.

Ystäväni oli joutunut sairaalaan ja kuollut rauhallisesti nukkuessaan. Hän on ollut pitkään mielessäni, mutta jostain syystä en ole tullut soitelleeksi hänelle. Oikeastaan olen osannut ennustaa tämän päivän tulon, se ei ollut vaikeaa.

Viimeiset vuodet hän eli happipullon varassa omassa asunnossaan, ja kyläily oli aikamoisen harvinaista herkkua, koska aina piti ensin varmistaa, ettei vaan ollut mitään flunssa tms. Tosin miten sitä ikinä pystyi varmistamaan.

Nyt päällimmäisenä on tietynlainen syyllisyys siitä, ettei sittenkään pitänyt yhteyttä niin paljon kuin olisi voinut, kun aina oli niin paljon muuta tekemistä.

Mutta kyse ei ole minusta ja syyllisyys tai muukaan sellainen ei tuo häntä takaisin ei mikään mitä minä teen, sanon tai jätän tekemättä.
Hän rakasti elämää ja koki oman elämänsä ihanaksi ja rikkaaksi ja elämisien arvoiseksi aivan loppuun saakka olosuhteissa, joissa moni masentuisi ja haluaisi luovuttaa. Hän asui yksin ja eli käytännössä vain asunnossaan, mutten koskaan muista, että hän olisi valittanut yksinäisyyttään.

Toivon, että tästä positiivisesta asenteesta jäi jotain elämään meidän itse kunkin hänet tunteneen sieluun ja että kaikki muistaisimme sen, että elämä on lahja.

En tiedä olenko lopultakaan yksinomaan surullinen - hänen aikansa oli mennä.
Toki häntä jäi kaipaamaan omaiset ja suuri joukko ystäviä, jotka kaikki turvautuivat hänen ja hänen tietynlaiseen elämänkokemuksen tuomaan viisauteen, sellaiseen lempeään "muumimaman" kykyyn saada jokaiselle pilvelle se kultareuna.

Sellaisen ystävän toivoisin kaikille

spleneticin blogista löytyi tällainen. eipä tuohon voi mitään lisätä, paitsi että flunssa on jatkunut melkein viikon ja aivotoiminta alkaa olla sen mukaista. varsinkin kun olen pari päivää ollut yksikseni himassa, kun Nassu on opiskelemassa. sudoku on vireystason ehdoton huuipentuma ja radio ykkönen varmaan takaa etten vaivu päivä-saippua-koomaan. Voiko kaikki tämä lima olla minusta?

k.a.u.n.e.u.s.p.i.l.k.k.u: Kasvavan Ankea, Uneksiva, Naivi, Ekstaattinen, Unohteleva ja Sulkeutuneen Paatunut Intellektuelli joka Laiskottelee, Kututtaa Kiinteästi ja Uunoilee