Laista kertovat ihmiset ovat määrittämässä elämän ilmiöille laillisia rajoja ja sisältöjä. Se on mielestäni mielenkiintoista ja usein hyvää toimintaa. Eri asia on, jos kertomisen tarkoituksena on paheksua muita - huomaamatta omaa epätäydellistä elämää. En katsoisi kritiikin joskus olevan hyvästä - jos se on esitetty rakentavasti ja kunnioituksella.
Laki, sen tulkinta ja tulkitsijat eivät ole mustavalkoisen hyviä tai pahoja. Ei sen takia olekaan absoluuttista lakia - korkeintaan Jumalalla on se - eikä Jumalan lakia voi tulkita meidän epätäydellisessä maailmassa käytännössä absoluuttisen toiminnan mittana. Ihanne lain perustalla on - ja se on toisen rakastaminen.
Jumalan lain voi tuntea, mutta on kummallista kuulla väitteitä sen jokaisen kirjaimen tuntemisesta pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Eihän se ole mahdollista - tuollainen laki olisi tappava, elämälle vieras.
Kun toteuttaa lakia, katsoo itseensä - ja toivon mukaan on armollinen. Ahdas tai sopimaton rooli lainsaarnaajalla karkottaa aran sielun. Mikä menetys se onkaan - eikö Kristus olekaan enää armo? Katsoiko Hän toiseen paheksuen?
Lain noudattamisessa katson itseäni.
Helposti saatan syyttää muita fariseuksiksi ja olen itse näin pudonnut tähän ansaan. En kuuntele enkä näe tilannetta elävästi. Helposti ilmoitan tähän sopivan lain tai määräyksen (tai minkä tahansa kaavan) sen sijaan, että kannustaisin ja tukisin. Laki ei ole itseään varten, vaan meitä ihmisiä varten. Syökää sapattinakin! Ei pieninkään rakastava teko ole poissa aarteena. Joudun asettamaan itseni alttiiksi, mutta sitähän rakkaus on - kaikessa tuskallisessa ja ihanassa muodossaan.
Lain tarkoituksenahan ei voi olla vangitseminen, vaan vapauttaminen!
Kirjoitan, puhun ja teen kaikenlaista - mitä? Kannan taakkaani ja se on kevyt! Se on kevyt, sillä onhan sitä kevennetty...tukea ja kannustusta!
