Omnium fidelium

Parisuhteen rakkaus on ennen kaikkea inhimmillistä. Se on aistien ja hengen yhtymää. Rakkaus ei sen takia ole pelkästään luonnollisen vaiston tai tunteen vietin kysymys. Se on, ennen kaikkea, vapaan tahdon teko, jonka luottamus on sellainen, että sen ei ole tarkoitus kestää vain päivittäisen elämän ilot ja surut vaan myös kasvaa niin, että se saavuttaa inhimmillisen täyttymyksensä.
Se on rakkautta, joka on kokonaista. Jokainen, joka todella rakastaa kumppaniaan, rakastaa, ei vain sen takia mitä vastaanottaa, vaan rakastaa kumppaniaan hänen itsensä takia, tyytyväisenä kyetessään rikastuttamaan toista oman itsensä lahjalla.

Rakkaus on todellinen Jumalan, Luojan viisas ja kaitsemuksellinen lahja, jonka tarkoituksena on saada aikaan Jumalan rakastava suunnitelma ihmisessä, joka on kuva Kristuksen ja Hänen kirkkonsa yhtymisestä.

Sen takia ihminen ei ole vapaa velvollisuuksista, vaan hän on sidottu varmistamaan tekojensa olevan Jumalan, Luojan tahdon mukaisia - rakastavia. Kokiessaan rakkauden lahjan ihminen tunnustaa, että hän ei ole elämän lähteen Herra, vaan sen välikappale, sen palvelija.
Rakkauden armollisessa lahjassa on hyvä olla. Jumala on kaitselmuksemme.

"Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti."

En voi sanoa, että minusta on hauskaa kiistellä. Kiistelyyn liittyvä tunne voi olla hyvin repivä - varsinkin silloin, kun osapuolena on henkilö, josta pitää. Kiistely on henkilökohtaista ja saattaa johtaa kiistelijöiden ominaisuuksien käyttöönottoon väitteinä - kuten "Sinä olet hullu" (argumentum ad hominem).
Minua ei sureta itse väite - saatan olla hullu - vaan se sävy, millä väite sanotaan. Minun väitteeni ovat merkityksettömiä suhteessa jonkun toisen väitteisiin. Vaikka olisin hullu, se ei tarkoita sitä, että en ansaitse kunnioitusta ihmisenä - tarpeitani ilmaista ja tarpeitani tuntea. Minua ei välttämättä sureta väitteideni mitätöintikään niin paljon kuin välinpitämättömyys ystävyyden osalta.

Hyvä ystävyys kestää mitä vain paitsi ystävyyden olemattomuutta. Ystävälle voi antaa anteeksikin, mutta olematonta ystävyyttä ei voi antaa anteeksi. Mitä on olematon ystävyys? Tuskin sille tarvitsee antaa yleispäteviä määritelmiä. Minulle ystävyyteen kuuluu osana vakaumukseni kunnioitus(, jonka ystävä tuntee (hänen ei ole pakko jakaa sitä)). Ystävä voi myös kritisoida vakaumustani, mutta ei tee naurunalaiseksi vakaumukseni ilmaisuja. Y s t ä v ä n ä n i oletan ystäväni myös kohtaavan minut persoonallisella tasolla, ei jonakin edustajana.
Näin ollen minulla on rajoja mahdollisuudelle olla ystävä. Tunnustan saman muille - hekään eivät välttämättä halua tai voi ystävystyä minun kanssani, vaikka ovat ehkä olleetkin "ystäviäni" pidemmän aikaa.

Ystävyys on kallis lahja.

Olen keskiviikosta lähtien ollut Pridessa mukana. Tänä iltana Kallion kirkossa ortodoksisessa iltahartaudessa ja sen jälkeen sateenkaarimessussa, jonka toimittajiin kuuluin. Viikon kohokohta.

Glad Johanne!
Hyvää Juhannusta!

När skedde ett skifte?

Jag var med en större samling människor, där jag höll ett tal. Eftersom jag läste talet från pappret tittade jag mera sällan på publiken. Brukar nog göra det, men denna gång blev det helt enkelt så. När jag kom till slutet höjde jag automatiskt på mitt huvud för att se på de närvarande. Blicken träffade som först på något som fick mig att snappa efter luft. Jag bara stirrade ... på det otroliga i mitt tycke, något vars säkerhet inte hade gränser alls, fullständig hängivenhet, något strålande av fröjd.

Lepäämme helposti siinä uskossa, että kaikki on hyvin, jos olemme saaneet anteeksi pahan tekomme. Kaikki onkin hyvin.

Anteeksianto pahan teon tapahduttua johtaa pahantekijän muuttamaan käytöstään kiitollisuudesta.
Vai johtaako?

Uusia pahoja tekoja seuraa ja uusia anteeksiantoja.
Jokainen meistä on pahantekijä - ja anteeksiantaja. Vai olemmeko aina anteeksiantajia?

Ei. Usein käymme hakemassa anteeksiannon hiljentääksemme syytöksen ja usein kannamme kaunaa tajuamatta rakkaudettomuuttamme.

Voi meitä ulkokultaisia!

Kun katson anteeksiantoa ja katson jonkun pitävän sitä - minun mielestäni ikävänä - automaationa - enkö silloin syyllisty tuomitsemiseen? Tähän syyllistyin ja häpeän. Olin estämässä antamisen luontevaa ketjua.

Anteeksianto on armollista, ei-oikeudellista ja se voi johtaa tekoihin - antamiseen. Sinä olet minä ja minä olen Sinä - pahassa ja hyvässä. Rikkoessamme tätä rikomme täyttä ihmisyyttä, mutta eläessämme täyttä ihmisyyttä: Hyvää saamme kaikki antaessamme!

Kävin poikkeuksellisesti viime lauantaina iltamessussa tuomiokirkossa. Kuinka iloinen olenkaan sen tekemisestä.

On helppoa jättää tuntemus ihmisestä pintatasolle ja jäädä pohtimaan jostakin tutusta ihmisestä kuulemiaan tarinoita - sen sijaan, että itse katsoisi ja itse syventyisi.

Teot kertovat omaa tarinaansa ja niitä olisi hyvä katsoa ja tarvittaessa pohtia - varsinkin silloin kun ne kertovat toista tarinaa kuin muilta kuullut tarinat.

Tarinat kertovat kertojiensa valinnoista yhdistellessään palasia yhteen. Sinänsä mielenkiintoista.

Katsomalla syvältä sisältään syvälle ymmärtää paljon - voi antaa vapauden niin toiselle kuin itselleen.

Tarinan kosketus selviää.

------------
Ei kauheaa hiljaisuutta, Ei!
Ei ole autiota ja tyhjää ympärilläni!

Olen riemuissani.

Olen hyvin hämilläni.