Omnium fidelium

Pitkä bloggaukseni hävisi taivaan tuuliin. Harmittaa.

Olen Helsingissä.

Kotona melkoisen illan jälkeen. Suuri lämpö täyttää minut - ja tunnen jakavani sen!

Yhteiskuntamme ja yhteisömme ympärillämme on muuttuvaa lajia. Muutoksen näkyminen ajassa (lyhyemmässä tai pidemmässä) todistaa siitä, että pysyvää ei ole mikään yhteisöllisyyden tila.

Ympäristönsä muotoihin voikin suhtautua pääsääntöisesti muuttuvana tekijänä - voi olla kielteisen kriittinen tai myönteisen kriittinen. Ympäristömme muodot syntyvät nimittäin niistä muodoista (ideoista), jotka pääsevät hallitseviksi. Mikään sosiaalinen muoto ei ole itsestäänselvä, väistämätön. Meillä ei ole pakko olla koulua. Hedelmällisessä tapauksessa voimme pohtia esim. juuri koulun hyviä ja huonoja puolia ja antaa erilaisten väitteiden nousta esille. Nähdessämme koulun hyvän puolet painavammiksi, me arvotamme ne niin. Koulun ylläpitäminen ei ole mikään puolueeton ratkaisu!

Taistelevista tulkinnoista on myös kyse kirkon pohdinnoissa hlb-väen parien siunaamismahdollisuudessa. Yhteisöön kuulumisen osalta tässä käytetään valtaa välineenä niinkuin kaikessa päätöksenteossa. Hlb-väki toimii yksilöinä oman luontonsa mukaisesti. Kirkkoyhteisö taas toimii perinteisen muotonsa mukaisesti. Sisältö ja muoto (yksinkertaistaen) törmäävät toisiaan vasten. Voiko tästä syntyä jotain hedelmällistä?

Yksilöt voivat vahvan ja runsaan median ja valistuksen vaikutuksesta saada yhdenmukaistettuja toiveita ja tarpeita. Näin olisi ennalta-arvattavissa ja ennaltatiedettyä miten ihmiset käyttäytyvät. Olisimme hyvin sopeutuneet niihin muotoihin, mitkä ovat vallassa. Mikäli järjestelmä toimisi ja ihmiset olisivat tyytyväisiä, niin ei syytä huoleen. Järjestelmään sopimattomia on kuitenkin aina. Juuri suhtautuminen sopimattomiin on paljastavaa.

Palatakseni kouluun: Valistustyö on hyvää. Se voi kuitenkin kääntyä irvikuvakseen pyrkiessään löytämään järkevimmän vaihtoehdon kaikella mahdollisella kapasiteetillaan. Ihminen voidaan käsittää vain hyvin toimivan järjestelmän välineeksi. Valistustyö on vallankäyttöä muodoista, joita meidän oletetaan omaksuvan. Jos ehdottomana velvollisuutena on uskoa ja noudattaa kaikkea valistusta, on tultu vaaralliselle kehityskululle. Ihminen on tällöin helposti laskettavissa ja vaarana on manipulaatio.
Jo tuoteselostukset (eikä tämä ole mikään yllätys laskettavissa olemisessa) v o i v a t olla kovin ohjaavia: lapset kategorisoidaan eri luokkiin sen mukaan, kenelle tuote on ajateltavissa soveltuvan. Sinänsä hyvä, mutta eikö juuri tämä saata estää hedelmällistä konfliktia ja edesauttaa kaiken yhdenmukaistumista?

Mallit eivät huomioi yksilöllisiä eroja. Mallien antajat voivat antaa ideoita, mutta tarkoitus ei liene kuitenkaan tuhota ihmisten omaa luovuutta ja sen mukanaan tuomia omia valintoja. Omassa tilanteessa olemisen kaikkine vapauksineen ei tulisi korvautua ohjeistuksen seuraamisella vailla omaa ajatusta. Kohtaako vauva lastenhoitoekspertin vai vanhemman? Onko orgasmi seksologian mukainen vai rakastetun kanssa? Elänkö näiden lääkkeiden v a r a s s a vai kiitänkö jokaisesta hetkestä saada karkeloida? Läsnäolo vaatii kokonaisuutta.

Jumalan edessä koko ihminen on aina rikkaan luomisen tulos ja tuloksesi tuleva. Jokainen ihminen on (jo) se muoto, joksi hänet on ajateltu. Asian kohtaaminen voi olla hyvinkin rajua. Yhdelläkään Jumalan luodulla ei silti ole eroa eikä eriytystä.

Ihmisen ei kuulu olla mikään edustaja, mainostekstin esittäjä, monologin pitäjä, vaan yhdessä-olija, osaaottava keskustelija, toisten kuuntelija.

Juuri tässä tekemisessä on tieto. Siellä ovat mahdollisuudet. Siellä on paikka.

Nämä ovat tahdon valintoja. Tahtoa koputtaa yhä uudelleen ovelle, sillä koputtavalle avataan.

Joka päivä lähestymme tavoitteissamme maalia. Mitä maalia? Mitä me oikeastaan teemme?

Yhdessä välähdyksessä tulin voitetuksi
katsoessani kahta ihanaa silmää!!!

Olin tiistaina Amélie-sisareni ja Konstanze-serkkuni kanssa pyhiinvaelluksella. Meren rannalla olevan ravintolan tarjoaman runsaan ja hyvän (saimme odottaa tunnin - tosin meitä varoitettiin etukäteen jopa pidemmästä ajasta) aterian jälkeen siirryimme kirkkoon rukoilemaan yhdessä pyhän Birgitan kanssa. Sytytimme kynttilät, jotka nousevat myös rukouksina taivaallisen Isän luokse.
Luostarikirkon ulkopuolella kiertelimme hautausmaata. Hautausmaat ovat yleensä rauhallisia paikkoja. Tämä hautausmaa ei ehkä aivan ollut mikään rauhan tyyssija, sillä se oli melko pieni. Varjoa siellä kyllä oli - se oli hyvä, sillä paahtava aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Onneksi siinä suhteessa paluumatkalla olivat vankkurien luukut auki - se nyt oli vähintä ajatellen erityisesti contenancea!
Päivän toinen sana oli jäätelö, jota ostimme kolmeen eri otteeseen - Amélie ja minä.

Mitä nyt joidenkin päivien odotuksesta, kun on esim. kerran joutunut lähes kaksi vuotta odottamaan!

Sydämessä.
Toivon sellaisen ilon olevan läsnä kuin Sinä...
Ei, en laske irti!

Jonain päivänä, eikö ole ennustettu? Tulee, enkö tiennytkin?! Enkö ole itselleni luvannut ...että koko sydämelläni kestän ja pysyn. Ei muuta ajatusta, ei muuta hahmoa! Hetket katoavat ...ikuisuudeksi!

Tänään ollessani uimahallissa pohdin Jumalan kirkkautta. Istumiseni kirkkaassa valossa sai minut tajuamaan Jumalan kirkkauden olevan Totuuden valoa. Siinä näkyy kaikki ja sen takia vapisemme ja tärisemme sen edessä - me kaikki.

Totuuden valo tuo kuitenkin rauhan.

--------------------

Pelossani ja paniikissani turvaan Häneen!