Viikonloppuna ei pupun kurssin takia menty maalle torpalle, vaan pysyteltiin kaupungissa. Minä olin kuin persiiseen ammuttu karhu. Kiukutti koko ajan, ärsytti ja tympäisi. Ja kehenkä muuhun sitä pahaa oloa purkaisi jos ei pupuun..?
En tiedä, mikä minua vaivasi. Jotenkin oli sellainen olo, että elämä liukuu ohi niin, että ei saa oikein tartuttua siihen. Että jokapäiväinen rutiini syntyy siitä, että herää, käy töissä, palaa kotiin ja katsoo telkkaria ja sitten menee maate.
En ymmärrä, miten muiden elämä siitä isommin eroaisi. Mutta jotakin olisi kiva. Kun tietäisi, mitä. Ja kun ei tiedä, ahdistaa. Ja sitä sitten ilmituo mököttämällä pupulle. Ja kun hän kysyy, mikä vialla, pitää vastata, ettei mikään ja mököttää varmuuden vuoksi enemmän. Kaikki se on kuitenkin hänen vikaansa, vaikka kukaan ei vielä tiedä, miten.
Urhoollisesti pupu kesti happaman naaman katselun, mutta sunnuntaina hänelläkin revähti lihas päässä liiasta yrittämisestä ja hän alkoi mököttää takaisin.
Homojen kaksintaistelu.
Asiat saatiin kuitenkin puhuttua auki ja loppuilta oli ihan kiva. Kun katsottiin telkkaria ja mentiin sitten maate. Ja aamula herättiin töihin.
Pitäisikö sittenkin mököttää vielä vähän?
1 kommentti
kesäpoika
5.2.2007 22:28
:D Ei pitäisi.