Kotosalla

Tänä viikonloppuna ei mentykään maalle. Minulla oli veso-koulutus ja pupun piti kirjoittaa seminaarityötä jatko-opintojaan varten.

Veso oli niin huono kuin olin olettanutkin. Kaupunki oli järjestänyt koulutuksen, jossa meille ei kerrottu oikein mitään hyödyllistä. Aineenopettajan ja kouluavustajan yhteistyö -oppitunnilla meille kerrottiinkin, mitä kouluavustaja tekee kehitysvammaisten koulussa. Aineenopettajan ja eristyisopettajan yhteistyötä koskevassa luennossa mynämäkeläinen erityisopettaja näytti lukujärjestyksensä powerpointtina ja kertoi, että raskasta on. S2-opettajien koulutuksessa kerrottiin, mitä S2 tarkoittaa. Emmehän me sitä tietenkään tienneet. Muuten vain olimme opettaneet sitä kauan.

Kun opettajille kuuluu pakollista koulutusta vähintään kolme päivää vuodessa, olisi kiva, jos kurssit olisivat edes hiukan hyödyllisiä. Ei minua kiinnosta hukata aikaa. Enkä usko, että työnantajakaan kovasti hyötyy siitä, että istun työpäivän kiukkuisena kuuntelemassa itsestäänselvyyksiä.

Eilen illalla lähdin sitten kavereiden kanssa baariin, ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen. Yllätyin, kuinka hauskaa olikaan. Kiersimme ympäri Turkua, yritimme mennä Vinokinon pääjuhlaan, mutta emme päässeet loppuunmyytyyn tilaisuuteen. Päädyimme toiseen baariin, jossa tapasin paljon vanhoja tuttuja sekä menneisyyteen liittyviä ihmisiä. Että terveisiä vaan sinne YLEen. Koskahan viimeksi tavattiin? Taisi olla luennolla vuonna 1996. Siitä on aikaa. Muistatko sitä aikaa, jolloin oltiin nuoria ja joka paikka soitti Aki Sirkesaloa ja Ultra Brata?

Ja terveisiä vain Paraisillekin. Enpä teitäkään ole nähnyt seitsemään vuoteen. Hyvin itsenne kätkitte ja katositte maailman kartalta. Ja selvittämättä jäi silloin aika paljon asioita.

Pääsääntöisesti homobaarissa käyminen tuntui oudolta. Ei niin, että se olisi uutta ja hämmästyttävää. Ei, aikoinaan tuli vietettyä aikaa baareissa todella paljon ja kuuluin paikkojen kantalutkiin. Kun kuitenkin pupu on armottoman iltauninen ja kun sitten vielä aikoinaan torppamme hommasimme, on ulkona käyminen todella vähäistä. Setan bileissä lienen käynyt viimeksi kolmisen vuotta sitten.

Nyt minua hämmästytti se, kuinka vähän paikalla on enää niitä ihmisiä, jotka aikoinaan tunsin. Missä ovat kaikki ne pasit ja paulit ja ullat ja jaanat, joiden kanssa parannettiin maailmaa ja juotiin käsittämätön määrä olutta? Where have all the flowers gone?

Gone to graveyards everyone. Emmekä me koskaan opi.

Vaan baari on taas täynnä uusia ihmisia, uusia karskeja tyttöjä ja uusia sulavalanteisia poikia, jotka testailevat omaa viehätyskykyään itseänsä vanhempiin. Aina uudet sukupolvet löytävät showtanssin kosioaskelet, uudet raukeat silmät luovat kutsuvia katseita looshien varjoista. Tule ja opeta.

Erotuksena vain se, etten minä ole joukossa. Olen siirtynyt notkealanteisesta keskivartalotanakaksi, epäkiinnostavaksi. Ainoa, mikä minussa ehkä kiinnostaa, on nimettömäni sormus. Kaipa joku voi sen haasteeksi tulkita.

Tavallaan näkymättömyyteni häiritsee minua. Homobaari jos mikään on paikka, jossa oman ikääntymisensä - ja painonnousunsa - huomaa. Toisaalta tunnen olevani paljon selvemmillä vesillä, paljon tasaisemmalla maastolla ja onnellisemmassa elämässä kuin miehenjahtausiässäni koskaan. Että jollakin tavalla nyt tietää, mitä on ja mitä ei ole. Henkisesti elämä on paljon helpompaa.

Juttelin loppuillasta pitkään exäni kanssa niitä näitä. Oli ihan hauska puhella ja lopuksi hän vielä sanoi, ettei Elixia-hikoiluni ole mennyt hukkaan, vaan olen selvästi saanut massaa käsivarsiini ja rintakehääni.

Keskivartalotanakka mies poistui baarista iloisena.