Enkä kulje Hakaniemen rantaa. Nätti laulu, mutta miksi niin pirun paikkasidonnainen?
Lähileikkipuistossa taaperoikäisyyden jo roimasti ylittäneet lapset ovat yhteisestä päätöksestä taantuneet. Joukko tyttöjä ja poikia, ehkä kuudesluokkalaisia, rakentavat hiekkalinnoja, keinuvat, hyppäävät ruutua, laskevat liukumäkeä. Viimeinen lapsuuden kevät ennen yläasteelle siirtymistä. Ensi syksyllä jo ei ostetakaan hajukumeja ja uutta penaalia, vaan tuperataan hiuksia ja tilataan Suosikki, rajuimmat harjoittelevat sanomaan opettajalle 'vittu'.
Mutta tänään ollaan vielä itsen ikäisiä, nuorempiakin. Taas saa möyriä maassa ja kiivetä puuhun, yhteisen leikin varjolla. Että ei me vittu oikeesti olla kakaroita, mutta annas tänne se perhosen muotoinen hiekkamuotti. Vielä tänään, vielä tämän kerran. Vielä tätä hiekkakakkua varten. Sitten ei enää.
Minä kävin eilen yliopistolla mutkan; jonotin oikeustieteellisen pääsykoekirjoja sisarentyttärelleni, joka nuoruuden mustavalkoisuudessa on päättänyt päästä sisään kertaheitolla ja ensiyrittämällä. Hän ei edes ole harkinnut muuta mahdollisuutta tai varavaihtoehtoa. 'Kato, mä vaan luen ne kirjat sikahuolella.'
Ja muuthan eivät niin tee. Eikä minullakaan ollut aikoinaan, elämässä monta kevättä taaksepäin, varavaihtoehtoa Teatterikorkean dramaturgiapuolelle. Ja kun neljä otettiin sisään ja minä olin viides, tipahtikin aika tyhjän päälle. Onneksi haku oli jo toukokuussa; ehdin vielä lukea eri yliopistojen pääsykokeisiin. Kiersin kesäkuussa vastaamassa Helsingissä, Oulussa, Tampereella, Turussa, Joensuussa ja Helsingissä. Kun sitten useampaan paikkaan pääsin, valitsin äidin itkusta huolimatta sen, joka sijaitsi maantieteellisesti kauimpana Koillismaalta.
Ja nyt taas jonotin yliopistolla oppimis-innokkaiden abien kanssa. Kuuntelin heidän jonotuskeskustelukikatuksiaan, ja mietin, kuinka nekin liki keski-ikäiset jaanat ja sepot ja esat, jotka aloittivat opintonsa samana vuonna 1992, jaksoivat kuunnella meitä juurikirjoittaneita. Mikäänhän ei tässä maailmassa asioista enempää tiedä ja kukaanhan ei enempää osaa kuin juuri tutkintonsa suorittanut abiturientti. Omasta mielestään.
Kun tässä on ikää tullut ja kokemusta niin työstä kuin ihmisistä, on jollakin tapaa oppinut nöyremmäksi sen tietämisen kanssa. Koko ajan ymmärtää laajemmin sen, kuinka suppeita asioita sitä osaa; murto-osia vain tästä maailmasta. Jollakin tavalla se rauhoittaa. Kun osaa suhteuttaa itsensä tähän maailmaan; tietoon, työhön, hikeen, rahaan, osaa laittaa itsensäkin oikeaan mittakaavaan. Löytää napakan paikkansa kuin mappi hyllyssä.
Ehkä sitä jäi kaipaamaan, miltä tuntuu ensimmäinen kerta, milloin mitäkin. Ensiflirtti, ensisuudelma, ensirakkaus. Ensimmäinen kesä kaupungissa, ensimmäinen kävely kevätlauluisessa Ruissalossa... Kaikki ne on koettu, tunnistettu, tunnettu iholla.
Mitähän ensimmäisiä minua varten vielä odottaa?
