Kun nyt olen tutustunut erilaisiin elämäntarinoihin ja kokemuksiin täällä ajattelin, että olisi korkea aika perustaa uusi ja päivitetty keskusteluketju myöhään heränneille. Kiitos kaikille vanhoille kirjoittelijoille inspiraatiosta, virtuaalisesta tuesta ja kannustuksesta. Ja tervetuloa kaikki uudet, toivottavasti uskaltaudut Sinäkin jakamaan tarinasi ;)
Itsestäni sen verran, että olen 40 lähenevä, yli 15 vuotta "tyytyväisesti" heterosuhteessa elänyt, mieleltäni melko nuorehko pienen lapsen äiti. Nykyisen aviomiehen tapasin yhteisen harrastuksen kautta ja olemme olleet toistemme parhaat ystävät siitä asti. Meitä ovat yhdistäneet samanlaiset kiinnostuksenkohteet ja elämäntapa.
Tämä kaikki kuitenkin mullistui kun lapsemme syntyi. Se rakkaus mitä tunsin tuota pientä, uutta ihmisolentoa kohtaan oli jotain mitä ymmärsin, etten ollut kokenut tai vastaanottanut ennen sitä. Siitä pikkuhiljaa alkoikin kalvamaan kaipuu samansuuruiseen, pyyteettömään ja vastavuoroiseen aikuiseen rakkaussuhteeseen.
Sattui tässä sellainenkin mutka matkaan, että ymmärsin osittain jo täyttäneeni tätä "rakkaustyhjiötä" silloiselta esihenkilöltä saadulla tuella ja yhteistyöllä. Olimme vuosien mittaan pikkuhiljaa hitsautuneet tiiviimmin yhteen ja jakaneet varsin arkaluonteisiakin asioita henkilökohtaisesta elämästämme. Ajattelen, että kannattelimme toisiamme läpi monet yhteiskunnalliset ja perhesuhteiden sisäiset myllerrykset, mikä rakensi välillemme todella vahvan ja spesiaalin luottamuksen siteen.
Mutta pikkulapsiarjen myllerryksessä tämä kaikki alkoi rakoilla pahasti. Kasvoin hyvin tyytymättömäksi mieheni kanssa elettyyn intohimottomaan kaverisuhteeseen. Ja toisaalta rakensin lähes pakkomielteisen, eroottisesti latautuneen kiintymyksen esihenkilööni, joka tämän aistittuaan katkaisi työsuhteeni ja aiheutti sekä ammatillisen että identiteetillisen kriisitilan.
Nyt olen tilanteessa, missä rakastan kyllä miestäni ja hänen kanssaan elettyä elämäämme. Mutta, en voi samaan aikaan olla katsomatta sitä totuutta silmiin, että hän ja "keskinkertainen perhe-elämämme" ei yksinkertaisesti riitä minulle. Vaikka kaikki elämän "palaset" ovat kohdillaan tuntuu, että olen koonnut ne väärin yhteen/huteralle pohjalle, joka nyt uhkaa sortua korttitalon tapaan.
Mitä enemmän koitan paikata ja pitää liimaten yhdessä, sitä enemmän väsyn ja kulun, enkä nauti siitä kaikesta mitä meillä on. En pysty enää sammuttamaan sisältäni sitä kaipausta ja himoa, minkä ajatus naisen kosketuksesta, emotionaalisesta syvyydestä ja intensiteetistä synnyttää.
Vaikka en teinivuosien yksittäisiä kokeiluja lukuunottamatta ole koskaan naisen kanssa ollut, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että naisen rakkaus ja intohimo on sellainen mikä ei ole korvattavissa. Tätä ei auta se, että olen auttamaton romantikko ja melko elämyshakuinen seikkailija.
Nuorempana olin varsinainen miestennielijä ja tottunut saamaan vastakkaiselta sukupuolelta huomiota, nyt tuo kaikki tuntuu kuitenkin väärältä ja vieraalta. Tuntuu, että kaikki mitä ennen hain on kääntynyt päälaelleen. Sen sijaan, että haikailisin sitä kaunista, itsevarmaa ja räväkkää seurapiirikärpästä. Nykyään minut sytyttää emotionaalinen älykkyys, sisäisen haavoittuvuuden paljastaminen ja omien pienien hassutuksien jakaminen, joka vain kahdenväliseen maailmaamme jää.
Kaipaus on siis jotain seksuaalista viehtymystä suurempaa ja en edes tiedä onko sitä luvallista ääneen sanoa taikka auki kirjoittaa.. mutta toivon liekki lepattaa.
Itsestäni sen verran, että olen 40 lähenevä, yli 15 vuotta "tyytyväisesti" heterosuhteessa elänyt, mieleltäni melko nuorehko pienen lapsen äiti. Nykyisen aviomiehen tapasin yhteisen harrastuksen kautta ja olemme olleet toistemme parhaat ystävät siitä asti. Meitä ovat yhdistäneet samanlaiset kiinnostuksenkohteet ja elämäntapa.
Tämä kaikki kuitenkin mullistui kun lapsemme syntyi. Se rakkaus mitä tunsin tuota pientä, uutta ihmisolentoa kohtaan oli jotain mitä ymmärsin, etten ollut kokenut tai vastaanottanut ennen sitä. Siitä pikkuhiljaa alkoikin kalvamaan kaipuu samansuuruiseen, pyyteettömään ja vastavuoroiseen aikuiseen rakkaussuhteeseen.
Sattui tässä sellainenkin mutka matkaan, että ymmärsin osittain jo täyttäneeni tätä "rakkaustyhjiötä" silloiselta esihenkilöltä saadulla tuella ja yhteistyöllä. Olimme vuosien mittaan pikkuhiljaa hitsautuneet tiiviimmin yhteen ja jakaneet varsin arkaluonteisiakin asioita henkilökohtaisesta elämästämme. Ajattelen, että kannattelimme toisiamme läpi monet yhteiskunnalliset ja perhesuhteiden sisäiset myllerrykset, mikä rakensi välillemme todella vahvan ja spesiaalin luottamuksen siteen.
Mutta pikkulapsiarjen myllerryksessä tämä kaikki alkoi rakoilla pahasti. Kasvoin hyvin tyytymättömäksi mieheni kanssa elettyyn intohimottomaan kaverisuhteeseen. Ja toisaalta rakensin lähes pakkomielteisen, eroottisesti latautuneen kiintymyksen esihenkilööni, joka tämän aistittuaan katkaisi työsuhteeni ja aiheutti sekä ammatillisen että identiteetillisen kriisitilan.
Nyt olen tilanteessa, missä rakastan kyllä miestäni ja hänen kanssaan elettyä elämäämme. Mutta, en voi samaan aikaan olla katsomatta sitä totuutta silmiin, että hän ja "keskinkertainen perhe-elämämme" ei yksinkertaisesti riitä minulle. Vaikka kaikki elämän "palaset" ovat kohdillaan tuntuu, että olen koonnut ne väärin yhteen/huteralle pohjalle, joka nyt uhkaa sortua korttitalon tapaan.
Mitä enemmän koitan paikata ja pitää liimaten yhdessä, sitä enemmän väsyn ja kulun, enkä nauti siitä kaikesta mitä meillä on. En pysty enää sammuttamaan sisältäni sitä kaipausta ja himoa, minkä ajatus naisen kosketuksesta, emotionaalisesta syvyydestä ja intensiteetistä synnyttää.
Vaikka en teinivuosien yksittäisiä kokeiluja lukuunottamatta ole koskaan naisen kanssa ollut, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että naisen rakkaus ja intohimo on sellainen mikä ei ole korvattavissa. Tätä ei auta se, että olen auttamaton romantikko ja melko elämyshakuinen seikkailija.
Nuorempana olin varsinainen miestennielijä ja tottunut saamaan vastakkaiselta sukupuolelta huomiota, nyt tuo kaikki tuntuu kuitenkin väärältä ja vieraalta. Tuntuu, että kaikki mitä ennen hain on kääntynyt päälaelleen. Sen sijaan, että haikailisin sitä kaunista, itsevarmaa ja räväkkää seurapiirikärpästä. Nykyään minut sytyttää emotionaalinen älykkyys, sisäisen haavoittuvuuden paljastaminen ja omien pienien hassutuksien jakaminen, joka vain kahdenväliseen maailmaamme jää.
Kaipaus on siis jotain seksuaalista viehtymystä suurempaa ja en edes tiedä onko sitä luvallista ääneen sanoa taikka auki kirjoittaa.. mutta toivon liekki lepattaa.