(Nuoren) opettajan varaventtiili

Lahjat on hankittu ja paketoitu, jopa sellainen viime hetken hankinta, jonka pupu ohimennen eilen toivoi joulupukin tuovan. Kävelyllä on käyty ja Avatar-elokuva nähty. Jouluvaatteet on silitetty ja pakattu matkalaukkuun. Televisiosta on katsottu käsittämättömän huonoa roskaa. Joulukoristeet mökille on pakattu mukaan. Seksiä on harrastettu. Ystävän luona on käyty kaffella ja naapurilta saatu joulusinappia. Kavereita on nähty baarissa. Auto on siivottu. Kravatti pakattu. Äidille soitettu sairaalaan sekä aamulla että iltapäivällä. Isälle on soitettu lounasaikaan ja muistutettu siitä, että muistaisi syödä. Valjenpojan lahjan perillemeno on varmistettu. Stressiltä on vältytty, paitsi pupu, jolla stressi on suurin käyttöenergian lähde. Joulumieltä on saatu jo hiukan.

Eiköhän tämä tästä jouluksi muutu.

Tänä vuonna vietetään joulua pupun vanhempien luona. Ensimmäistä kertaa ollaan myös yötä siellä, sillä tähän asti tapaamiset ovat olleet sellaisia, että yöksi on ajettu kotiin tai torpalle.

Pupun vanhemmat ovat tosi mukavia ja olen todella iloinen siitä, että minulla on appivanhemmat, joiden luokse olen tervetullut. Kaikilla ystäväpiirissäni ei niin ole. Ongelmia tuottaa ainoastaan erilaiseen olemisen tapaan tottuminen; koillismaalaisena, jolla on sukujuuret Etelä-Pohjanmaalle ja Karjalaan, en aina osaa luovia hämäläisessä ympäristössä. Olen kova puhumaan ja yhteinen hiljaisuus on minusta Merkki Jostakin, ei vain sitä mitä se on - yhteistä hiljaisuutta. Siksi huomaan usein yrittäväni täyttää äänettömyyden höpötykselläni ja sitten huomaan että höpötän ja sitten nolostun ja todennäköisesti höpötän lisää. Puhun minuutissa enemmän kuin keskivertohämäläinen päivässä.

Anoppi laittaa ruoat, mutta pupu sai pyynnöstäni vaadittua, että saamme viedä jotakin mukanamme ja siksipä pitää mennä huomenna ostamaan kauppahalliin kalaa kaikissa muodoissaan sekä siianmätiä. Lisäksi tahdon ehdottomasti saada Wallinin kalapuodista graavilohta ja marinoitua inkivääriä. Niistä tehdyt kääröt ovat käsittämättömän hyviä!

Oma äitini on ollut leikkauksessa joulukuun alussa. Operaatio meni hyvin ja hän pääsi takaisin kotiterveyskeskukseen, mutta yhtäkkiä hän otti takapakkia toipumisessa ja meni paljon huonompaan kuntoon ja joutui takaisin Oulun yliopistolliseen. Mitään hätää ei enää onneksi ole ja hän ehkä pääsee vielä jouluksi takaisin terveyskeskukseen. Sisko on houkutellut isää luokseen jouluksi, mutta hän on kieltäytynyt asiasta ehdottomasti, sillä hän tahtoo olla mahdollisimman lähellä vaimoaan. Sisarusteni on vaikea ymmärtää isäni kantaa, mutta minusta se on päivänselvä.

Jotenkin tuntuu vaikealta hahmottaa se, että omat vanhemmat ovat yhtäkkiä muuttuneet vanhoiksi. Tai siis olenhan toki huomannut heidän vanhentuvan, mutta että fysiikka alkaa heiketa ja terveys rapistua. Jotenkin se herättää aina ajatuksen siitä, että itse pitäisi olla vahvempi ja aikuisempi ja kaikkea sellaista, mitä kuuluu olla, muttei oikein osaa. Vai vain kuvitella, miten sellaista, joka nousee vallankahvaan, pelottaa. Vaikka vaikuttaisi tyyneltä ja valmiilta toisten silmiin, vain itse tuntee omat vajavaisuutensa ja heikkoutensa. Ja liioittelee niitä.

Menin sitten salille. Tuntui sen verran mukavalta, että tuumin, josko sitten vielä huomennakin.

Osallistuin työpaikalla laihdutusrinkiin. Punnitus on kerran kuussa ja jos paino ei ole laskenut kiloa tai tiettyä prosenttia omasta massasta joutuu maksamaan sakkoa 40 euroa. Ensimmäisellä kerralla laihduin 4,6 kiloa kuussa, tällä kertaa vain parisataa grammaa, kun koe- ja aineruuhka sekä arviointihässäkkä veivät aikaa ja huomiota painonhallinnasta.

Saako jouluna lihota rauhassa vai pitääkö mennä salille?

Huomenna olisi vielä viimeinen päivä töitä tälle vuodelle, mutta suuressa viisaudessaan jokin ylempi taho on lomauttanut opettajat. Siksi rehtori jakaa todistukset viidellesadalle oppilaalle ja syöttää heillle joulupuurot. Ei kateeksi käy hänen pestinsä.

Koska loma alkoi, päätin lähteä baariin. Yhdeksän jälkeen Sussuun, anyone?

Olin tänään töiden jälkeen taideakatemiassa laboratoriorottana. Ammattilaisleffaohjaaja oli viikon intensiivikurssilla opettamassa teatteriopiskelijoille elokuvaohjausta ja minun tehtävänäni oli kameran edessä tehdä niin kuin käskettiin.

Olin kahdessa eri pätkässä kahden eri työryhmän alaisena. Ensimmäisessä jutussa ohjaajan viestintä meihin kahteen näyttelijään päin ei toiminut ollenkaan. Sain käteeni taitellun aanelosen, jossa oli repliikit, ilmoituksen "Ole psykopaatti" ja liian tiukat kengät. Sitten suoraan kameran eteen tilanteeseen, jossa ohjaaja ei sano muuta kuin: "Sano tuo repla mikrosekunnin myöhemmin". Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä, kuka roolihahmoni oli, mistä tulossa ja minne menossa. Minkä maalainen hän oli? Kuka oli se nainen, jolle repliikkini sanoin? Miten voin osata sanoa jonkun mikrosekunnin myöhemmin, jos en edes tiedä, mitä oikeasti sanon ja miksi. Olin aika turhautunut työskentelyyn ja lopulta sanoin siitä kahden kesken opettajalle, joka hetken päästä kiinnittikin ohjaajan huomiota henkilöohjaukseen. Lopussa juttu alkoi jo sujua.

Toinen produktio oli aivan eri maata. Naisohjaajalla oli kaikki hallussa; hänellä oli kuvakulmat ja -koot piirroksena, otot numeroituna ja järjestetttynä sekä henkilöiden taustat kartoitettuna ja tiivistettynä niin, että pääsin heti juttuun kiinni. Tilanne oli äänetön ja minua ohjeistettiin niin, että tulen huoneeseen, jossa näen ensi kertaa tyttäreni, 16 vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Saan katsella ja iloita tapaamisesta, mutta en sanoa mitään enkä koskea. Jos minusta tuntuu, että en saa vastanäyttelijältä riittävää palautetta, minun täytyy mennä pois. Suuremmaksi varmuudeksi sain nähdä vastanäyttelijäni vasta kun ensimmäinen otto kuvattiin. Ensimmäinen kuva meni purkkiin eka otolla ja siitä sitten paukuttelimme loput nopeasti.

Juuri kun olimme saaneet kaiken purkkiin ja puin päällysvaatteitani, ohjaaja seurasi minua perään käytävälle ja kertoi huijanneensa minua ohjeistuksessa. Oikea tilanne menikin niin, että vastanäyttelijäni oli prostituoitu, jonka luo olin tullut, mutta jota en kuitenkaan tahtonut, koska hän oli selkeästi alaikäinen ja siksi kävelin pois. Ohjaaja pahoitteli valehteluaan, mutta sanoi saaneensa nauhalle mielestään täydellisiä ilmeitä ja eleitä, joita voi käyttää monin tavoin leikkauspöydällä. Hän toivoi, etten pahastunut ja että saa minulta kuitenkin luvan käyttää nauhoitettua materiaalia.

Minusta juttu oli mainio. Kikatin miehekkäästi huijaukselle koko kotimatkan niin, että vastaankävelevä pultsari tuijotti minua epäluuloisena.

Viikonloppu oli kaunis ja kiva. Kylpytynnyri on jo paikallaan ja siinä on useamman kerran kylvettykin. Aloimme myös rakentaa sen ympärille terassia, jotta kulku tynnyriin olisi helpompaa. Torpan pihapiirissä on vielä yksi korjaamaton rakennus, jonka taakse pupu on aloittanut itämaisen puutarhan rakentamisen. Tynnyri tulee sen rakennuksen yhteyteen ja jokin päivä rakennuskin ehostuu itämaiseksi vierasmajaksi. Koskahan lienee..?

Tänään sain pitkäaikaiseen haaveeseeni liittyviä uutisia, jotka saivat minut kovin surulliseksi. Pupu yritti lohduttaa, mutta itseeni käpertymällä sain häntä loukattua. Nyt olo on hyvin väsynyt ja jollakin tapaa näköalaton.

Lämminvesivaraajan säädin hajosi ja putkistoon ei päässyt muuta kuin kylmää vettä. Korjaus liki viisisataa. Syksyn aikana on jouduttu ostamaan myös uusi jääkaappi-pakastin (60 cm leveitä olisi saanut halvalla, mutta 57 senttiset maksoivatkin sitten 620 euroa). hajonneen tilalle. Sitten hajosi itse lämminvesivaraaja ja uusi maksoi yli kuusi ja puoli sataa. Menoja on ollut ja välillä jouduttu turvautumaan visaan, mikä helposti vie kierteeseen, jossa palkka saman tien katoaa aiemmin hankittujen asioiden maksamiseen. Sitten tulivat veronpalautukset, ja mitä tekevät Aboa ja Hortus? Maksavatko visan tyhjäksi? Laittavatko säästöön viimeisillään vinkuvan pesukoneen korjaamiseksi?

Hankkivat kylpytynnyrin. Tietty.

Erään oppilaan äiti soitti. Poika ei ole minun valvontaluokallani vaan opetan häntä vain kolme tuntia viikossa. Kokeet ovat juuri olleet ja lapsen menestys ei ole ollut kovin hyvä. Tukiopetuksiin hän ei saapunut paikalle ja tuntikeskittyminen on ollut todella heikkoa. Jo viiden minuutin istuminen tekee tiukkaa pojalle, mutta mitenkään ilkeä hän ei ole ollut. Mitä nyt kävelee luokassa ja lauleskelee mennessään.

Äiti kysyi hiukan ikävään sävyyn, olinko vaivautunut lukemaan hänen pojastaan tehtyä psykologilausuntoa. Sanoin, että en tiennyt moisesta mitään. En voi tietää kaikkien kahden ja puolen sadan oppilaani terveydentilaa millään. Lupasin kuitenkin pyytää sitä terveydenhoitajalta nähdäkseni. Äiti lupasi soittaa seuraavalla tunnilla uudelleen.

Sain lausunnon nähtäväkseni ja olin pöyristynyt. Poikaa oli testattu mahdollisen adhd-diagnoosin tähden, mutta psykologin mielestä hänellä ei sellaista ollut. Pojalla ei vaan ollut ollut minkäänlaisia rajoja ja siksi hän ei osaa sellaisia noudattaa. Tämä ei vielä minua pöyristyttänyt, vaan psykologin seuraava kohta; Koska pojan on kovin vaikea keskittyä, lääkäri suositteli hankkimaan kouluun luokan perälle sängyn, jossa lapsi saisi käydä köllöttelemässä kymmenisen minuuttia silloin, kun ylikuumeneminen uhkaa.

(Sängyn? Kouluun? Kasiluokkalaiselle?)

Tunnin päästä äiti soitti ja kysyi, joko koulu on hänen lapselleen vuoteen hankkinut. Ja ei siis sohvaa vaan sängyn. Minä ihmettelin, onko koulupsykologi erkaantunut reaalimaailmasta. Vai äiti?

Enhän se ole minä? Enhän?

Kaikki kokeet korjattu ja aineet tarkistettu. Vihkotehtävät on luettu läpi, unohdukset kirjattu muistiin ja tekemättömistä tehtävistä huomautettu. Ensi keskiviikkona pitäisi lyödä arvosanat koneelle. Enää sarjakuvan teoriaa seiskojen kanssa, uutiskriteereitä kaseille ja absurdi novelli yseille.

Sitten se olisi siinä. Jouluksi anoppilaan.