Tunne

Se tulee kuin aaltoina, kausina, sykäyksinä. Siihen ei tarvita kuin pieni katse, ehkä ei sitäkään. Riittää pupun poikamainen virne, karannut hymy nukkuessa, innostus taimitarhalla, ja sydämestä oikein ottaa kun tajuaa että vieläkin rakastaa. Se ei riipu siitä, onko mennyt hyvin vaiko huonosti tai onko kinattu jostakin vaiko ei. Joskus sen tunteen aistii kesken kovinta sanaharkkaa; yhtäkkiä kesken tummia tunteita purkautumista alkaa hymyilyttää, kun katsoo omaa vihaista puolisoaan; siinä on mun oma mörökölli…

Onhan parisuhteessa kipukohtia ja ongelmia, niin kuin kaikissa on. Koskaan en kuitenkaan ole tuntenut itseäni näin turvalliseksi. Ikään kuin maailmankaikkeudesta olisi löytynyt ihan sopivankokoinen napakka kohta, johon mahtuu hienosti.

Aiemmissa suhteissa olen aina saanut olla puoliskoilleni isä tai äiti, parhaassa tapauksessa molemmat. Kun pupun tapasin, päätin että minä myös saan olla heikko ja vajavainen; että minäkin tahdon olla epälooginen ja ajoittain sirpaleina. Minuakin saa vaivata synkkyys ja melankolia ja voin kiukutella väärin päin asetetusta vessapaperirullasta suhteettoman pitkään. Aiemmin nämä olivat vain poikaystävieni ominaisuuksia. Sitten kuvioon tuli pupu eikä oikeastaan odottanut minulta mitään, oli vain. Pelkästään se tuntui hyvältä; minulle ei laitettu olemisen mallia. Pupu kilpaili vain antamisessa, ei vaatimisessa.

Joka yö nukahdamme sylikkäin. Yhdeksäs vuosi menossa.