Lepoa

Vanhukset tulivat lauantaiaamuna kylään. Hämmästelin mielessäni äitini käsiä; koska ne olivat ehtineet niin kuihtua ja rypistyä? Isä oli sairauteensa nähden hyvässä kunnossa. Hieman hiljainen ja vaisu kylläkin, mutta osallistui keskusteluun - yleensä heittämällä surkean puujalkavitsin - mutta silti. Kesällä hän ei sanonut oikein mitään mihinkään, joten arvostan sitä, että hän seuraa ja ottaa osaa.

Lauantaina tuli kylään myös veli perheineen. Kaksi alle nelivuotiasta lasta täytti koko torpan tohinalla, uhmaiällä ja naurulla. Joka kerta katson iloisena sitä, kuinka hyviä vanhempia veljeni ja hänen vaimonsa ovat. Rauhallisia, päättäväisiä, määrätietoisia. Onnellisia? Hyvin todennäköisesti. Lasten saaminen ei ollut heille mikään helppo juttu, vaan takana oli monta hedelmöityshoitoa. Kun viimeinenkin oli takana päin ja lääkäri suositteli adoptiota, tärppäsi ihan luomuna. Harvoin olen ollut niin puhtaasti onnellinen toisen puolesta.

Kun veljen poppoo lähti, minä meinasin mennä hetkeksi aikaa rakentamaan kesäkeittiön lattiaa. Pupu kiskaisi minut naapurihuoneeseen ja puhutteli sen verran kovasti, että muutin mieltäni ja pidin vanhemmilleni koko ajan seuraa. Työintoisena ja puuhaa viikon odottaneena elin itsekkäästi vain omien halujeni mukaan, enkä huomannutkaan, kun äitini ehdotti, että he voisivat ajaa toiseen kaupunkiin siskoni luo, jotta pääsisimme rauhassa työskentelemään. Hävetti oikein oma käytös.

Mutta ilta oli tosi mukava ja rauhallinen. Joime punaviiniä, rupattelimme - isäkin - ja saunoimme. Lattian rakensin vasta sunnuntai-iltana, kun vanhemmat olivat jo lähteneet.