(Nuoren) opettajan varaventtiili

Lattia on levytetty valmiiksi ja kattoon kiinnitetty pari osb-levyä estämään pölyn varisemista vanhasta pärekatosta.

Mökillä aloitimme liki kahden vuoden tauon jälkeen uuden rakennusprojektin. Saunarinteessä on maakellari, jonka päälle on rakennettu lautarunkoinen vaja. Kun päätimme kylpytynnyrin paikaksi tämän vajan pitkän sivun ja kun pupu ehdottomasti halusi saada jonnekin japanilaisen puutarhan ja kun minä suostuin hyväksymään sen ainoastaan samaisen vajan taakse näkösuojaan, ehdotti pupu, että vajasta tehdään japanilainen teehuone. Tämän teko alkoi nyt.

Kuvassa sivuseinä on jo korvattu japanilaiseen puutarhaan avautuvilla ikkunoilla ja lattiakoolauksetkin ovat jo paikoillaan.

Minusta Jeesus oli loistava tyyppi, joka teki oikein ja esimerkillään sekä kertomuksillaan yritti johdattaa toisia. Jos kaikki osaisivat tehdä hänen tapaansa, maailma olisi paljon parempi paikka. Jospa vain jokainen osaisi pyrkiä toisten kunnioittamiseen, suvaitsevaisuuteen ja siihen, että uskoisi toisesta hyvää... Mutta mitä tulee muuhun samaan henkilöön liitettyyn tavaraan, se on minulle yhdentekevää. Minulle kertomukset ristinkuolemasta, ylösnousemuksesta, pyhän hengen vuodattamisesta ja muusta ovat vain kertomuksia, joiden merkitysarvo minulle on yhtä pieni kuin vaikkapa neitsyt Maarian immenkalvon kohtalo. Ihan oikeasti: ajatelkaa aikuisten miesten kokoontuneen pohtimaan ammoin kuolleen naisen pienen kalvonpalasen käyttäytymistä synnytyksen aikana! Haloo..!

Jollakin tavalla ehkä uskon jonkun jumaluuden olemassaoloon ja asioiden mennessä oikein hyvin saatan automaattisesti pienen kiitoksen hänelle lähettää, kuten Lapuanmummani lapsena opetti. En kuitenkaan millään tapaa tarvitse kirkollista instituutiota tähän jumaluuteen uskomiseen, saati että antaisin hänelle erikseen krediittiä vaikkapa maailman luomisesta. Yhtä lailla minulle on merkityksetöntä se, jos joku fundamentalisti kertoo minulle joutuvani vaikkapa helvettiin, sillä pidän moista mauttomana ja uhkauksen toteutumista yhtä mahdollisena kuin vaikkapa lentävän spaghettihirviön saapumista Forssaan. Ensi toukokuussa varttia vaille seitsemän. Sillä kirjoitettu on.

Sitä paitsi helvettikuvailuista kasvoin irti jo lapsena Kuusamossa, jossa lestadiolaisten suurinta hupia tuntui olevan kuvailla erilaisia helvetin piinoja ja luetella, ketkä kaikki niissä joutuisivat kärsimään. Jo pikkukakarana minulle tuli sellainen olo, että kannattaisikohan jo hellittää näiden kiihkosta tärisevien, kuolapartaisten setien ja jumalanpalveluksissa synnintuntoon tulevien mummojen, jotka itkien pyysivät syntejään julkisesti anteeksi. Lestadiolainen jumalanpalvelus oli kyllä jotakin niin kammottavaa katsottavaa yhteisine itkuineen, kyttäävine jumalineen ja vaanivine perkeleineen, että varsinkin rippikouluiässä kirkkomerkintöjä kerättäessä vahvistui se vakaumus, että heti kun ikää riittää eroan kirkosta. Lisäksi minua hämmästytti se, kuinka monilapsisten perheiden äidit eniten kirkuivat olevansa synnintekijöitä. Jos on saattanut maailmaan 19-24 lasta, ruokkinut ja huoltanut ne, olen ihan varma, ettei ollut missään vaiheessa joutanut syntiä ajatellakaan. Oman äitini piti aika kiireisinä pelkästään me neljä kakaraa.

Lapuan puolen mummani oli taas evankelinen, joten jumalasuhdekin oli paljon helpompi; jumala oli huolehtiva isä, jota sai kiittää kaikesta. "Pannahan käret ristihin ja sanothan Isäällen kiitos kun meille tulii näin kaunis päivä!" Mielenkiintoista olikin katsoa, kuinka Kuusamon mummuni kuolinvuoteella kirkui ja pelkäsi nurkissa kyttäävän jumalan kostoa mitä hämmästyttävimmistä synneistä, lapualainen kiitti Isäänsä ja nukahti levollisena pois. Kiitti jopa rintasyövästään, se kun oli ilmeisesti ollut jumalan kanssa vaihturi, sillä heidän suvustaan ei taas kukaan ollut kuollut 30-luvulla keuhkotautiin.

Kirkkoa instituutiona en ole kaivannut koskaan. Lähetystyö on hirveintä kansanperinteen tuhoa, mitä kuvitella saattaa, ja kun lisäksi matkaan lähetetään ne pahimmat, uskossaan kiihkoisimmat, jotka jo pienestä pitäen ovat haaveilleet, kuinka pääsevät Ambomaalle neekerlapsia kastamaan, on alkuperäiskansojen kulttuurin tuho varmistettu. Kirkot rakennuksia ovat kyllä kauniita ja vaikkapa Kärsämäen kunnan uudesta puukirkosta näkee, että kirkko ylläpitää rakenneperinteen säilyttämistä.

Sinänsä minulla ei ole mitään kirkkoa ja uskontoa vastaan, niin kauan kun ne eivät yritä vaikuttaa kirkkoon kuulumattomien ihmisten elämään vaikkapa laiansäädännön kautta. Harvemmin jaksan vaivautua uskonnosta vaikkapa väittelyyn, sillä uskonto on nimenomaan uskoa, sokeaa varmuutta asioiden tilasta, ei tieteellisen tarkkaa tietämistä, tutkimista ja pohtimista. Hilpeintä uskontokritiikkiä esitti mielestäni Bertrand Russell teekannuteoriallaan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Russellin_teekannu).

Pyöriessäni netissä törmäsin eräällä keskustelupalstalla tällaiseen kommenttiin: "Suomen täytyy pitäytyä Raamatun laeissa ja määräyksissä mahdollisimman tiukasti, sekä Uudessa että Vanhassa Testamentissä esitetyissä."

Miten tämä eroaa kiihkouskovaisten suuresti pelkäämästä muslimifundamentalistien shariasta?

Tulin joululoman jälkeen hiukan kipeäksi. Työterveyshuoltoon en päässyt, sillä sinne akuuttiakoihinkin oli kahden viikon jono. Päätin mennä käyttää sairaskuluvakuutustani ja mennä yksityiselle. Eilen tuli vakuutusyhtiön korvauspäätös. Siinä kerrottiin, kuinka yhtiö suorittaa korvauksen, mutta ei sairaskuluvakuutuksesta vaan lapsiturvavakuutuksestani, jollaista en edes tiennyt omistavani. Korvaus maksetaan luonnollisesti Pupun, huoltajani tilille.

Who's your daddy..?

Kävin eilen katsomassa Linnateatterin ja Kaupunginteatterin yhteistyönäytelmän Kakola. En mennyt sinne kovinkaan suurin odotuksin, koska käsikirjoittaja Rasilan jutut eivät ole tähän asti tehneet kovin kummoista vaikutusta eikä kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ole mielestäni onnistuttu Krogeruksen Paremmissakin perheissä -näytelmän lisäksi tekemään mitään katsomisen arvoista aikoihin. Lisäksi Linnateatterin konsepti näyttää olevan varmistaa kavereille duunia ja unohtaa kaikenlaiset taiteelliset ambitiot.

Ja aluksi kaikki vaikuttikin juuri siltä. Kökköä dialogia, pikkuhauskoja roolihenkilöitä, salamavaihtoja kulisseissa, puuroutuva laulu. Mutta sitten... Pikkuhiljaa Rasilan teksti alkoi nousta; alkuun päälleliimatun oloinen isäänsä etsivän tytön rooli alkoikin kiinnostaa, liekö syytä ohjauksen vaiko Reeta Vestmanin uutteran näyttelijäntyön. Samoin Petja Lähde loi mielenkiintoisen ja hyvin läsnäolevan henkilön omasta vangistaan, joka ulkoiselta olemukseltaan oli sellainen että pupu katsoi minun tuijottamistani pariin otteeseen hieman huolissaan. Kaukosen Miska oli... Kaukosen Miska. Sitä samaa mitä aina ja joka roolissa. Eniten ihmettelin Veeti Kallion valitsemista päärooliin. Veetillä on nimi, se liene ainoa syy. Minkäänlaista karismaa tai kiinnostavuutta hän ei minun mielestäni onnistunut tavoittamaan ja laulunkin kanssa oli aika niin ja näin. Ongelma oli aika tavalla sama kuin monessa oopperassa; yleisön täytyy vain hyväksyä Julian rooliin satakiloinen koloratuurisopraano, vaikka ympärillä kuorossa olisi olemukseltaan paljon kiinnostavampia esiintyjiä. Petja Lähde olisi ollut huomattavammasti kiinnostavampi seurata musikaalin pääroolissa ja ehkä korkeat säveletkin olisivat sujuneet. Kaikkein parhain roolityö Severi Saarisen add-vanki Arppe, joka oli mielenkiintoinen ja oivaltava seurattava.

Pidin lavastuksen yksinkertaisuudesta ja siitä, että suuri näyttämö oli avattu takaseinään asti. Eleettömyys oli hienointa niissä sellikohtauksissa, joissa suuressa mustassa tilassa ainoa elementti on pieni valkea sellinikkuna. Lavastaja Jani Uljas on mielestäni tehnyt aivan erilaista työtä kuin kaupunginteatteriin koskaan ennen. Tuo riski kannatti ottaa. Ainoastaan joskus toivoisi että suurten näyttämön korkeuttakin uskallettaisiin käyttää hyväksi. Sellaisesta oli hieno esimerkki Tampereen työväen teatterin Chicagon Cell Block Tango -kohtaus, jonka nelikerroksinen vankilarakennus teki minuun suuren vaikutuksen. Vaikka Kakola sijaitsee yhdellä Turun korkeimmista paikoista, sijaitsi näyttämön vankila lähinnä Etelä-Pohjanmaan lakeudella.

Oudointa oli mielestäni musiikkien valinta. Jotkut biisit olivat hienoja, kuten PMMP:n Joutsenista se versio, jossa Veeti ei laulanut falsettia. Useat laulut olivat mielenkiintoisia, mutta suurin osa oli sovitettu niin sekaisiksi ja atonaalisiksi, etten minä sellaisista Stephen Sondheimin tyylin tavoitteluista oikein osannut innostua. Mielestäni sama kapellimestari on useana kesänä muussannut Samppalinnan kesäteatterissa lukuisat musikaalit liki tunnistamattomaan muotoon. Sääli sinänsä, sillä upeita ääniä joukosta löytyi monta. Muuten alan olla niin tympääntynyt keski-ikäistyvien miesnäyttelijöiden hevi-äijäilyihin. Ikään kuin jokainen päälakikaljuuntuva heteronäyttelijä olisi alkanut pelätä homoksi leimaantumista ja siksi identiteettivahvistusta etsitään oman kasarinuoruuden sukkahousu- ja tukkahevistä, jolloin miehillä oli asennetta ja naisilla tissit. Jospa näiden hevimusikaalien, -konserttien ja -jumalanpalvelusten keskeltä löytyisi sekin helmi, että joku muistaisi monen metallibändin tehneen uskomattoman hienoja balladejakin. Älkää nyt hitto vie ottako Poisonia tosissaan!

Mutta siis positiivinen yllätys tosiaan. Juttu ei kylläkään imaissut minua mukaan, vaan jäin sitä katsomaan hiukan ulkopuolisin silmin. Mutta silti se oli hienointa mitä isolla näyttämöllä on aikoihin ollut.

Hieno näkökulma; toisten ihmisoikeuksia saa rajata sen mukaan, mistä minä tykkään. Entä jos minä inhoan ylipainoisia viiksekkäitä asentajia? Voisiko niiltä kieltää ehdokkaiksi asettumisen? Ettei tarttis meidän normaalien sellaista katsella.

Pakkanen on tullut Turkuun ja ilmalämpöpumppumme saa totisesti tehdä töitä pitääkseen asunnon lämpimänä. Vaikka normaalisti iloitsen siitä, että kämppämme on muista taloyhtiön asunnoista täysin irrallaan oleva kivitalo, tällä hetkellä olisi kivaa, jos joka seinän takana ei olisi pelkkää kylmää ulkoilmaa. Kun lisäksi olohuoneen välikatto on aikoinaan purettu niin, että kaikki lämpö pakkaantuu parvelle, on onni meillä on kaksi toimivaa kakluunia, joilla saa lisäpotkua asunnon lämmittämiseen.

Sisareni kysäisi kerran, eikö takkojen lämmittäminen ole tylsää ja työlästä puuhaa. Että kun meillä on lattialämmitys koko asunnossa, miksi näemme sen vaivan, että jaksamme päivästä toiseen huhkia uunien kimpussa. Olimme pupun kanssa molemmat hämmästyneitä, emmekä oikein tajunneet koko kysymystä. Meistä uunien käyttäminen on mukavaa ja kivaa. Pidämme molemmat kuivan puun tuoksusta, takkatulen katsomisesta ja uunin luovuttamasta pehmeästä lämmöstä. Näin paukkupakkasella pupu tapaa sytyttää aamulla tulen uuneihin, ja minä taas suljen pellit ennen töihin lähtöämme. On kivaa syödä aamiaista tulen loisteessa. Alkuillasta taas lämmitämme uuneja toisen kerran, jota tasainen lämpö leviäisi huoneisiin yöksi.

Makuuhuoneeseemme lämpö ei oikein hyvin kierrä, mutta olemme säätäneet sieltä lattialämmitystäkin aika pienelle. Tapaamme vieläkin nukkua sylikkäin, jolloin on kiva tuntea toisen ruumiinlämpö. Huomaan, että en oikein osaa kunnolla nukahtaakaan, jos pupu ei pidä käsiään minun ympärilläni. Miten voikaan olla mahdollista, että elämä on minun tielleni kantanut tuollaisen ihmeen? On mukavaa, kun aiemmat suhteet ovat meistä molemmista hioneet kovimmat kulmat pois ja yhteiselo on aikas rauhallista... Mitenkäs sen sanoisin? Tavallista? Tavallista siinä suhteessa, että ei meille oikein tapahdu mitään kummempaa, ei suuria mullistuksia, ei suurta draamaa. Ihan sellaista tavallista vaan, tasaista kuin uunin lämpö.

Naamakirjasta luin, kuinka serkkujeni isä, tädistäni eronnut mies, joka viettää puolet vuodesta Thaimaassa, kertoi käyneensä lähetystössä. Hän kertoi, kuinka äänestetty on, muttei homppelia. Päivitys oli saanut välittömästi muutamia tykkäyksiä ja parisen kiittävää kommenttia, joissa yhdessä kerrottiin, kuinka toinen ehdokkaista ottaa votkan jäillä ja toinen jätkän voilla. Kirjoitin omaksi kommentiksi kysymyksen: "Mikä meissä homoissa on niin pahaa?" Aika pian molemmat serkkuni tykkäsivät kommentistani.

Pian tätini ex-mies lähetti privaviestin, jossa hän pahoitteli päivitystään. Kirjoitin hänelle, kuinka jokainen saa äänestää niin kuin tahtoo, mutta yhtä typerää kuin se, että äänestää Haavistoa vain siksi että hän on homo, on se, että äänestää häntä vastaan vain siksi että hän on homo. Kysyin myös, miksi hän ei ole maininnut minulle ja pupulle, mikäli hänellä olisi ollut jotakin meitä vastaan, samoissa pöydissä kun nyt ollaan oltu kymmenisen vuotta sukujuhlissa. Vastaus tuli pian. Se painotti sitä, ettemme me pupun kanssa olleet homoja sillä lailla kuin Haavisto. Me vain olemme pitkään yhdessä ollut pari, mutta Haavistohan on homo, kuten kaikki tietävät.

Mietin, pitäisikö minun vielä jaksaa vastata. Pitäisikö kirjoittaa ja kertoa, että kyllä mekin ollaan.

Pahinta sorttia.

Parturissa ollessani lueskelin uusinta Image-lehteä. Siinä kolumnisti Tuomas Sorjamaa kirjoitti kohtaamisestaan teini-ikäisen kanssa. Hän kertoi, kuinka teinin tapaaminen paljastaa aina aikuisen heikkoudet; sen kuinka ei tiedä mitään uusimasta musiikista tai pop-kulttuurista. Kolumnisti oli ilolla pistänyt merkille nuoren t-paidan, jossa komeili ysäribändin logo. Juuri kun hän oli ajatellut voivansa knoppijuttuja kertoillessaan muuttua nuoren silmissä tylsästä aikuisesta mielenkiintoiseksi henkilöksi, nuori kertoi, ettei kuuntele kyseisen bändin musiikkia. Lopputeksti käsitteli bändipaitoja, musiikkia, fanitusta ja muuta, mutta en lukenut sitä loppuun. Jumitin jotenkin tuohon ensimmäiseen kappaleeseen.

Mietin, millaisilla lähtöasenteilla Sorjamaa oli lähtenyt nuorta tapaamaan. Aikuisella on siis heikkouksia, jotka nuori välittömästi paljastaa. Aikuisen kuuluu olla viisaampi ja mielenkiintoisempi ja nuoren hyväksyntä on jotenkin salaperäisin keinoin ansaittava. Millainen salaperäinen otus teini on, jos heikkouksiaan ei saa paljastaa ja suosioon täytyy yrittää päästä? Vai taannummeko me aikuiset välittömästi omiin teini-iän rooleihin, jos yritämme viestiä teinin kanssa?

Jollakin tapaa jäin erityisesti pohtimaan tuota heikkous-kohtaa. Onko se, ettei tiedä nuorisomusiikista mitään, aikuiselle heikkous? Vai voisiko kuvion keikauttaa niin päin, että se olisikin ala, jossa nuori saattaisi olla mestari? Jospa teiniä ei tarvitsisi lähestyä ylästatuksesta, kaikkitietävänä ja kaiken osaavana, vaan tasa-arvoisena; silmän tasolta. Osaisi siinä sitten oman alansa asiat täydellisesti ja antaisi toisen osata omansa. Tokihan se johtaa sellaiseen hassuun ajatukseen, että nuorta voisi kokeilla kuunnella. Kun huomaa, että toinen osaa ja taitaa, voisikin pysähtyä ja antaa toisen opettaa jotakin. Tekstissään kolumnisti harmitteli, ettei voinutkaan olla tiedoillaan teinin yllättävä Kiinnostava Aikuinen. Syntyykö kiinnostavuus vain siitä, että osaa kaiken paremmin kuin nuori, vaiko vastavuoroisuudesta?

Omassa ammatissani, sekä luokassa että opehuoneessa, törmään aika usein kolumnistin ongelmaan. Aikuisuus turhan usein määritellään kaikkivoipaisuuden kautta, jolloin nuori on jollakin tapaa epätäydellinen aikuinen, mutta josta saadaan laatutavaraa, kunhan tietoa riittävästi kaadetaan sen pääkoppaan. Tällöin aikuinen yleensä pakenee aikuisuuden roolin taakse ja on valmis milloin tahansa tarttumaan auktoriteettiriitaan, kun kulissin repeämän havainnut teini haastaa opettajan tietojen kaksinkamppailuun. Aikuisten kesken saatan vallan mainiosti kertoa, etten ymmärrä lätkää, tosi-tv:tä tai konjakin makua. Miksi en siis voisi tunnustaa teini-ikäiselle, ettei minun mielestäni musiikkimaailmassa ole tullut esille mitään mielenkiintoista sitten ysärin lopun. Jos (ja kun) teini esittää vastalauseensa, ja kenties kuuntelututtaa omaa mielimusaansa, voidaan päästä jopa kaikkein pelottavimpaan. Tasa-arvoiseen keskusteluun.

Hui.