Kävin eilen katsomassa Linnateatterin ja Kaupunginteatterin yhteistyönäytelmän Kakola. En mennyt sinne kovinkaan suurin odotuksin, koska käsikirjoittaja Rasilan jutut eivät ole tähän asti tehneet kovin kummoista vaikutusta eikä kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ole mielestäni onnistuttu Krogeruksen Paremmissakin perheissä -näytelmän lisäksi tekemään mitään katsomisen arvoista aikoihin. Lisäksi Linnateatterin konsepti näyttää olevan varmistaa kavereille duunia ja unohtaa kaikenlaiset taiteelliset ambitiot.
Ja aluksi kaikki vaikuttikin juuri siltä. Kökköä dialogia, pikkuhauskoja roolihenkilöitä, salamavaihtoja kulisseissa, puuroutuva laulu. Mutta sitten... Pikkuhiljaa Rasilan teksti alkoi nousta; alkuun päälleliimatun oloinen isäänsä etsivän tytön rooli alkoikin kiinnostaa, liekö syytä ohjauksen vaiko Reeta Vestmanin uutteran näyttelijäntyön. Samoin Petja Lähde loi mielenkiintoisen ja hyvin läsnäolevan henkilön omasta vangistaan, joka ulkoiselta olemukseltaan oli sellainen että pupu katsoi minun tuijottamistani pariin otteeseen hieman huolissaan. Kaukosen Miska oli... Kaukosen Miska. Sitä samaa mitä aina ja joka roolissa. Eniten ihmettelin Veeti Kallion valitsemista päärooliin. Veetillä on nimi, se liene ainoa syy. Minkäänlaista karismaa tai kiinnostavuutta hän ei minun mielestäni onnistunut tavoittamaan ja laulunkin kanssa oli aika niin ja näin. Ongelma oli aika tavalla sama kuin monessa oopperassa; yleisön täytyy vain hyväksyä Julian rooliin satakiloinen koloratuurisopraano, vaikka ympärillä kuorossa olisi olemukseltaan paljon kiinnostavampia esiintyjiä. Petja Lähde olisi ollut huomattavammasti kiinnostavampi seurata musikaalin pääroolissa ja ehkä korkeat säveletkin olisivat sujuneet. Kaikkein parhain roolityö Severi Saarisen add-vanki Arppe, joka oli mielenkiintoinen ja oivaltava seurattava.
Pidin lavastuksen yksinkertaisuudesta ja siitä, että suuri näyttämö oli avattu takaseinään asti. Eleettömyys oli hienointa niissä sellikohtauksissa, joissa suuressa mustassa tilassa ainoa elementti on pieni valkea sellinikkuna. Lavastaja Jani Uljas on mielestäni tehnyt aivan erilaista työtä kuin kaupunginteatteriin koskaan ennen. Tuo riski kannatti ottaa. Ainoastaan joskus toivoisi että suurten näyttämön korkeuttakin uskallettaisiin käyttää hyväksi. Sellaisesta oli hieno esimerkki Tampereen työväen teatterin Chicagon Cell Block Tango -kohtaus, jonka nelikerroksinen vankilarakennus teki minuun suuren vaikutuksen. Vaikka Kakola sijaitsee yhdellä Turun korkeimmista paikoista, sijaitsi näyttämön vankila lähinnä Etelä-Pohjanmaan lakeudella.
Oudointa oli mielestäni musiikkien valinta. Jotkut biisit olivat hienoja, kuten PMMP:n Joutsenista se versio, jossa Veeti ei laulanut falsettia. Useat laulut olivat mielenkiintoisia, mutta suurin osa oli sovitettu niin sekaisiksi ja atonaalisiksi, etten minä sellaisista Stephen Sondheimin tyylin tavoitteluista oikein osannut innostua. Mielestäni sama kapellimestari on useana kesänä muussannut Samppalinnan kesäteatterissa lukuisat musikaalit liki tunnistamattomaan muotoon. Sääli sinänsä, sillä upeita ääniä joukosta löytyi monta. Muuten alan olla niin tympääntynyt keski-ikäistyvien miesnäyttelijöiden hevi-äijäilyihin. Ikään kuin jokainen päälakikaljuuntuva heteronäyttelijä olisi alkanut pelätä homoksi leimaantumista ja siksi identiteettivahvistusta etsitään oman kasarinuoruuden sukkahousu- ja tukkahevistä, jolloin miehillä oli asennetta ja naisilla tissit. Jospa näiden hevimusikaalien, -konserttien ja -jumalanpalvelusten keskeltä löytyisi sekin helmi, että joku muistaisi monen metallibändin tehneen uskomattoman hienoja balladejakin. Älkää nyt hitto vie ottako Poisonia tosissaan!
Mutta siis positiivinen yllätys tosiaan. Juttu ei kylläkään imaissut minua mukaan, vaan jäin sitä katsomaan hiukan ulkopuolisin silmin. Mutta silti se oli hienointa mitä isolla näyttämöllä on aikoihin ollut.
