Ei koske meihin kylmyys maan

Pakkanen on tullut Turkuun ja ilmalämpöpumppumme saa totisesti tehdä töitä pitääkseen asunnon lämpimänä. Vaikka normaalisti iloitsen siitä, että kämppämme on muista taloyhtiön asunnoista täysin irrallaan oleva kivitalo, tällä hetkellä olisi kivaa, jos joka seinän takana ei olisi pelkkää kylmää ulkoilmaa. Kun lisäksi olohuoneen välikatto on aikoinaan purettu niin, että kaikki lämpö pakkaantuu parvelle, on onni meillä on kaksi toimivaa kakluunia, joilla saa lisäpotkua asunnon lämmittämiseen.

Sisareni kysäisi kerran, eikö takkojen lämmittäminen ole tylsää ja työlästä puuhaa. Että kun meillä on lattialämmitys koko asunnossa, miksi näemme sen vaivan, että jaksamme päivästä toiseen huhkia uunien kimpussa. Olimme pupun kanssa molemmat hämmästyneitä, emmekä oikein tajunneet koko kysymystä. Meistä uunien käyttäminen on mukavaa ja kivaa. Pidämme molemmat kuivan puun tuoksusta, takkatulen katsomisesta ja uunin luovuttamasta pehmeästä lämmöstä. Näin paukkupakkasella pupu tapaa sytyttää aamulla tulen uuneihin, ja minä taas suljen pellit ennen töihin lähtöämme. On kivaa syödä aamiaista tulen loisteessa. Alkuillasta taas lämmitämme uuneja toisen kerran, jota tasainen lämpö leviäisi huoneisiin yöksi.

Makuuhuoneeseemme lämpö ei oikein hyvin kierrä, mutta olemme säätäneet sieltä lattialämmitystäkin aika pienelle. Tapaamme vieläkin nukkua sylikkäin, jolloin on kiva tuntea toisen ruumiinlämpö. Huomaan, että en oikein osaa kunnolla nukahtaakaan, jos pupu ei pidä käsiään minun ympärilläni. Miten voikaan olla mahdollista, että elämä on minun tielleni kantanut tuollaisen ihmeen? On mukavaa, kun aiemmat suhteet ovat meistä molemmista hioneet kovimmat kulmat pois ja yhteiselo on aikas rauhallista... Mitenkäs sen sanoisin? Tavallista? Tavallista siinä suhteessa, että ei meille oikein tapahdu mitään kummempaa, ei suuria mullistuksia, ei suurta draamaa. Ihan sellaista tavallista vaan, tasaista kuin uunin lämpö.