Pelottavan kohtaaminen

Parturissa ollessani lueskelin uusinta Image-lehteä. Siinä kolumnisti Tuomas Sorjamaa kirjoitti kohtaamisestaan teini-ikäisen kanssa. Hän kertoi, kuinka teinin tapaaminen paljastaa aina aikuisen heikkoudet; sen kuinka ei tiedä mitään uusimasta musiikista tai pop-kulttuurista. Kolumnisti oli ilolla pistänyt merkille nuoren t-paidan, jossa komeili ysäribändin logo. Juuri kun hän oli ajatellut voivansa knoppijuttuja kertoillessaan muuttua nuoren silmissä tylsästä aikuisesta mielenkiintoiseksi henkilöksi, nuori kertoi, ettei kuuntele kyseisen bändin musiikkia. Lopputeksti käsitteli bändipaitoja, musiikkia, fanitusta ja muuta, mutta en lukenut sitä loppuun. Jumitin jotenkin tuohon ensimmäiseen kappaleeseen.

Mietin, millaisilla lähtöasenteilla Sorjamaa oli lähtenyt nuorta tapaamaan. Aikuisella on siis heikkouksia, jotka nuori välittömästi paljastaa. Aikuisen kuuluu olla viisaampi ja mielenkiintoisempi ja nuoren hyväksyntä on jotenkin salaperäisin keinoin ansaittava. Millainen salaperäinen otus teini on, jos heikkouksiaan ei saa paljastaa ja suosioon täytyy yrittää päästä? Vai taannummeko me aikuiset välittömästi omiin teini-iän rooleihin, jos yritämme viestiä teinin kanssa?

Jollakin tapaa jäin erityisesti pohtimaan tuota heikkous-kohtaa. Onko se, ettei tiedä nuorisomusiikista mitään, aikuiselle heikkous? Vai voisiko kuvion keikauttaa niin päin, että se olisikin ala, jossa nuori saattaisi olla mestari? Jospa teiniä ei tarvitsisi lähestyä ylästatuksesta, kaikkitietävänä ja kaiken osaavana, vaan tasa-arvoisena; silmän tasolta. Osaisi siinä sitten oman alansa asiat täydellisesti ja antaisi toisen osata omansa. Tokihan se johtaa sellaiseen hassuun ajatukseen, että nuorta voisi kokeilla kuunnella. Kun huomaa, että toinen osaa ja taitaa, voisikin pysähtyä ja antaa toisen opettaa jotakin. Tekstissään kolumnisti harmitteli, ettei voinutkaan olla tiedoillaan teinin yllättävä Kiinnostava Aikuinen. Syntyykö kiinnostavuus vain siitä, että osaa kaiken paremmin kuin nuori, vaiko vastavuoroisuudesta?

Omassa ammatissani, sekä luokassa että opehuoneessa, törmään aika usein kolumnistin ongelmaan. Aikuisuus turhan usein määritellään kaikkivoipaisuuden kautta, jolloin nuori on jollakin tapaa epätäydellinen aikuinen, mutta josta saadaan laatutavaraa, kunhan tietoa riittävästi kaadetaan sen pääkoppaan. Tällöin aikuinen yleensä pakenee aikuisuuden roolin taakse ja on valmis milloin tahansa tarttumaan auktoriteettiriitaan, kun kulissin repeämän havainnut teini haastaa opettajan tietojen kaksinkamppailuun. Aikuisten kesken saatan vallan mainiosti kertoa, etten ymmärrä lätkää, tosi-tv:tä tai konjakin makua. Miksi en siis voisi tunnustaa teini-ikäiselle, ettei minun mielestäni musiikkimaailmassa ole tullut esille mitään mielenkiintoista sitten ysärin lopun. Jos (ja kun) teini esittää vastalauseensa, ja kenties kuuntelututtaa omaa mielimusaansa, voidaan päästä jopa kaikkein pelottavimpaan. Tasa-arvoiseen keskusteluun.

Hui.