Kyllä me ollaan ihan oikeasti hurahdettu tuohon torpan kunnostukseen ja syvälle. Tänään käytiin värimallien kanssa paikallisen talomuseon kahvilassa. Siinä kaffetellessamme vertailimme värimalleja lattialautoihin, jotta löytäisimme sopivan sävyn omaan torppaamme.
Älkää saako väärää kuvaa meistä. Kyllä meillä on ihan oikeasti muutakin elämää!
Tänä viikonloppuna ei päästäkään torpalle, koska minulla on pakollinen koulutuspäivä. Se pidetään Turun linnassa, mikä sinänsä on hienoa, koska siinä rakennuksessa viihdyn aina. Koulutuksen sisältö on sitten enemmän luokanopettajapainoitteinen eikä se siis kovinkaan paljoa tarjoa aineenopettajille. Mitä minä teen askartelunohjauksella?
On se kumma, että jos opettajia on kaupungin palkkalistoilla tuhansia ja koska laki määrää kaksi pakollista viikonloppukoulutuspäivää, niin mitään täysijärkistä meille ei keksitä!
Harmittaa kovasti, koska aurinko on paistanut kirkaalta taivaalta niin houkuttelevasti, että olisi kiva mennä maalle. Tarkoituksena olisi ostaa jostakin metsäsukset, jolla voisi hiihdellä katselemassa lähimaastoa. Saisi koirakin samalla hiukan enemmän liikuntaa.
Kurkkasin salaa laatikkoon, mihin Pupu on kerännyt kukka- ja vihanneskasvien siemeniä istuttamista odottelemaan. Jessus! Meidän täytynee yrittää lunastaa naapurilta lisämaata, jotta kaikki saadaan multiin. Jo viime kesänä istutettiin liki kaksisataa puuta ja pensasta, lukematon määrä perennoja ja kaksivuotisia kasveja. Mihin ihmeeseen nämä nyt saadaan mahtumaan?
Olemme kovasti yrittäneet saada kavereita kiinnostumaan naapuritorpasta. Sadan metrin päässä on aika lailla saman kokoinen torppa kuin meillä ja ikkunasta kuikuillen näkyy yhtä komeita kakluuneita. Piha on täynnä känkkänöitä omenapuskia ja marjojen painosta murtuvia pensaita. Piharakennuksia on kolme.
Toisen naapurin isäntä sanoi, että torppa irtoaisi parillakymmenellä tuhannella, mutta ostajia ei tunnu löytyvän. Yksi kaverimme, hetero, lupasi harkita... Kiva että joku sentään. Mutta hauskempi olisi oma vähemmistöghetto keskelle marttawendelinmaisemaa. Tänään maaseutu, huomenna koko maailma!
Tänäänkin kirjastossa lasten kanssa. Etsimme seiskojen kanssa tietokirjoja esitelmää varten. Suurin osa valitsi marsunhoito-ohjeita ja enduropyöräesittelyjä, kuten tavallista.
Yksi tyttö sanoi kuuluvalla äänellä kirjastonhoitajalle, että hänen tätinsä oli juuri mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja että löytyykö kirjaa sellaisesta. Pätkääkään häkeltymättä kirjastotäti lähti selvittämään asiaa ja sopiva kirjakin löytyi. Luokan muut olivat positiivisen kiinnostuneita ja muutama haluasi lainata saman kirjan, sitten kun se vapautuu.
Vaikuttaa kuulkaas siltä, että kymmenisen vuoden päästä tämä maailma on ihan erilainen paikka kuin nyt!
Sitä huomaa lähestyvänsä keski-ikää, kun omien serkkujensa kättelystä tulee ihan luonteva toimenpide.
Töiden jälkeen riensin maanmittaustoimistoon etsimään tietoja torpastamme.
Jollakin tapaa oli hassua ostaa maatilkku ja talot, joihin kummallakaan meistä ei ole mitään sidettä. Kumpikaan meistä ei ole sieltä päinkään. Eikä edes läheltä. Siksi meillä ei ole mitään tietoa, kuka talon on rakentanut ja koska, ketä siinä on asunut ja milloin.
Ainut, mitä tiesimme oli, että talo on ollut pitkään tyhjillään. Ullakolta löytyi myös kirje, joka alkoi 'Askaisissa 27.4.1927. Helmi hyvä! Nyt otan taas kynän käteni ja piirrän muutaman rivin ja sanon Hyvä Ilta ja Paljon terveisijä.'
Toimiston mikrofilmiarkistoista löytyikin karttoja, josta löysin torppamme. Ensimmäiset merkinnät tilasta löytyi 1700-luvun puolivälin isojaosta, 1800-luvulta pari lohkomiskirjaa ja vuodelta 1921 torpan irrottautuminen päätilasta ja muuttuminen omaksi tilakseen. Ja kukas siellä löytyikään tilallisen vaimona olemasta kuin tämä samainen Helmi.
Oli hassua nähdä vanhoissa papereissa Helmin horjuva nimikirjoitus kirjoitettuna hiukan tahraavalla mustekynällä. Siitä ihmisestä tuli minulle heti aito ja elävä.
En oikein tiedä, mistä lähtisin seuraavaksi etsimään tietoja. Tietenkin Helmin päävaiheet saisi tietää kirkonkirjoista, mutta vieläkään en tiedä muita asukkeja saati rakennusten ikää. Omistajista taitaisi saada tietoja käräjäoikeuden lainhuudatuksista. Onko kellään neuvoja, mistä muualta hakea?
Vietin tänään koko päivän kirjastossa lasten kanssa. Kenellekään koko rakennuksessa ei jäänyt epäselväksi mun statukseni, kun ympärillä oli parikymmentä muksua ja ilma sakeanaan 'hei opettaja tuutko tänne' -huutoja. Koin oloni yhtäkkiä hyvin vanhaksi...
Ja siitä huolimatta minua yritettiin iskeä! Noin nelikymppinen siisti ja komea mies tuijotteli ruotsinkielisten elämäkertojen välistä hyvin intiimisti. Tuijotin takaisin ja riensin sitten etsimään helppoa romaania heikolle oppilaalle.
Kotona kerroin ylpeänä pupulle, kuinka vanhakin olisi näemmä vielä jollekulle kelvannut. Hän vain kommentoi olevansa ylpeä, ettei mielestänsä ole missään vaiheessa ihan riihen seinästä revityn kanssa seurustellutkaan. Että on ylpeä, että on napannut sellaisen, joka muillekin olisi kelvannut.
Sanat tuntuivat kivalta. Jollakin hassulla tavalla.
Valvontaluokkani oppilaat antoivat joululahjaksi koirallemme lumihiutaleen muotoisen vinkulelun, josta tuli välittömästi hauvan rakkain esine. Se ei osaa enää mennä nukkumaan ilman leluaan ja monta kertaa yölläkin pitää varmistaa, että esine on tallessa.
Nyt narttumme on on mennyt askeleen pidemmälle hoivavaistossaan. Kun se makoilee jossakin lähettyvilläni - hiutale tiukasti suussaan - ja mieheni kutsuu sitä, nousee rakkimme rintakehäni päälle, tunkee vinkulelunsa tiukasti kainalooni, heilauttaa häntäänsä ja menee. Kun pakollinen juttu (syönti, ulkoilu tms.) on hoidettu, tulee koira takaisin, hakee lelunsa kainalostani ja asettuu aloilleen.
Olen selvästikin lumihiutaleen muotoisen vinkulelun isoisä. Jee!
Lueskelen ja korjaan oppilaiden lukupäiväkirjoja. Oppilas kirjoitti 1200-luvun Lasten ristiretken suuntautuneen kohti Jerusalemia, joka oli seireenien vallassa... Päätin pitää tauon.
Pupu makaa sohvalla teeskennellen katsovansa nauhalta Sydämen asialla -sarjaa. Hän tietää, että minä tiedän hänen nukkuvan. Emme kumpikaan kuitenkaan mainitse asiasta mitään. Miksipä pitäisi. Jos hän haluaa leikkiä katsovansa tv-sarjaa, sopii se minulle. Yhteisiä salaisuuksia ne ovat ne pienetkin salaisuudet...
Sunnuntaina sisareni tuli perheensä kanssa torpallemme käymään, koska lapset (2 v. ja 5v.)tahtoivat hiihtää. Kävin vanhemman nassikan kanssa navetan vintillä, mistä olin löytänyt vanhan ja komean puusängyn.
Lavitsa ei lasta kiinnostanut pätkääkään, mutta hän oli haltioissaan heinävintin tunnelmasta, vuoden -33 sanomalehden riekaleista, ruostuneesta kirveenterästä ja lepakkojen olemassaolon mahdollisuudesta. Kun ammoin paikalle kärrättyjen heinien alta löytyi vanha viskilaatikko ja laatikosta yksinäinen iso hammasratas, oli ekstaasi jo liki ylitsevuotava. Pois oli päästävä. Sisällä talossa lapsi selitti äidilleen, kuinka MAHtava paikka oli kun siellä oli niin MAHtavia juttuja ja aivan MAHtava hammasrataskin, jonka eno lupasi omaksi, jos sen tulee kesällä hakemaan ja silloin voi olla vaikka yötä ilman äitiä ja isää, mikä sekin oli MAHtava ajatus!
Rakas Leelian lepotuoli, koska tällainen innostus katoaa? Miksi sitä leikkii olevansa "Levottomat Nelonen - kun mikään ei oo mun juttu". Mistä alkaen ruosteinen hammasratas lakkasi olemasta Kiinnostava ja Hieno juttu? Pääsekö sinne takas?
Hämmästyttävää, miten nopeasti aika viikonloppuisin menee. Juuri kun on saanut mökin lämpimäksi ja saunan kuumaksi, onkin aika pakata tavarat ja lähteä kotiin. Kerta kerralta alan ymmärtää niitä, jotka tahtovatkin muuttaa mökkinsä kakkosasunnoksi ja käydä töissä/tehdä töitä sieltä käsin.
Mutta ei. Minä rakastan kuitenkin liikaa elokuvia ja teatteria ja iltapäiväkaffea Blankossa ja iltaoluita ja ystävien seuraa, joten aivan kokonaan en osaisi maalle susien syötiksi muuttaa. Ja kun on jo kerran itsensä jostakin riuhtaissut ja Turkuun muuttanut, ei enää jaksaisi vaivautua muuttamaan kokonaan uuteen paikkaan.
Muuten viikonloppu oli kiva. Olimme ostaneet parilla eurolla ikivanhan ompelukoneen, jota kumpikaan meistä ei osaa käyttää. Sillä saimme kuitenkin ommeltua salusiinit tupaan, rullaverhot (sellaiset narukäyttöiset) kuistille ja upeat pitkät verhot kamariin. Olo oli kuin jostakin Hilja Valtsen romaanista, kun toinen meistä päärmää verhoja huonossa valossa tuvan pöydän äärellä ja toinen paistaa piiraita puu-uunissa. Kuin kotitilan vanhatpiiat, jotka valmistavat kapioita ja toivovat, että jonkun talon peräkammarin uumenista löytyisi se komea agronomi, joka tulis ja ottais...
Hauskaa sinänsä sekin, että kun nyt on itse opeteltu kirvesmiehen hommia ja betoniraudoitusta ja ikkunalasien kittaamista, saa vähän tasapainotusta, kun opettelee piiraidenpaistamisen ja alalangan puolaamisenkin niksit. Ettei liian heteronoloiseksi heittäydy...