Voisiko mikään Viron patsaskiistan tapainen olla mahdollista Suomessa? Mikä olisi patsas, jonka siirtämisestä alkaisi meillä kansanliike? Herättääkö mikään patsas tai muistomerkki omassa sukupolvessani tai nuoremmissa enää voimakkaita tunteita? Jos Mannerheimin patsas siirrettäisiin menisinkö kadulle osoittamaan mieltäni?

Lapsuudenkodissani kaikki perinteet ovat aina olleet kunniassa. Siis, koti, uskonto ja isänmaa. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi vanhempani ovat tulleet, sen tärkeämpää heille on esim. Lotta-perinteen vaaliminen. Erilaisia muistopatsaita ja muita monumentteja käydään pystyttämässä milloin minnekin.

En ole ihan varma onko kysymyksessä luontainen ”en halua toimia kuten vanhempani” -reaktio, tai sukupolviasenne, mutta minulle mikään muistomerkki tai patsas ei itsessään ole pyhä tai koskematon. Hautarauha on sellainen, mutta historioitsijana ymmärrän, että vuosisatojen kuluessa niin paljon unohtuu ja nykyisinkin muinaisia hautausmaita käytetään milloin mihinkin tarkoitukseen. Joten ns. pitkässä juoksussa mikään ei ole ikuista. Tämä ei tarkoita, että kannatan vandalismia ja yleistä piittaamattomuutta, mutta itselle rakennukset, puistot, yleinen siisteys ja viihtyisyys ovat huomattavasti tärkeämpi kuin jonkun merkkihenkilön patsas.

Eli meidän sivistyksemme, muistomerkkimme, arvomaailmamme - kaikki tulee muuttumaan, unohtumaan. Kun nyt vihitään kovaa kyytiä viime sotiin liittyviä muistomerkkejä, niin keille niitä tehdään? Niitä Tehdäänkö ne sukupolville, joiden lapsuus kului sodan varjossa ja jotka ehkä pian poistuvat haudan lepoon itsekin? Ovatko ne heidän kunnianosoituksia omille vanhemmilleen ja isovanhemmilleen ja ehkä vähän toisilleenkin ja itselleen? Kaiketi niiden tarkoitus olisi toimia muistona tuleville polville, olla muistutus siitä miten kerran on uhrauduttu isänmaan puolesta? Mutta kuinka moni näitä muistomerkkejä arvostaa? Tuleeko niistä tulevaisuudessa ”nähtävyyksiä” turisteille, ilman että kukaan miettii niiden syvempää merkitystä ja mikäköhän se merkitys on?