Torpalla äitini sanoi aina pitäneensä myöhäissyksystä. Hänestä ruska on aina ollut visuaalisesti äänekästä; huomiotaherättävän räikeää, mutta loppusyksyn hiljainen, liki alistuva maaväreillä maalattu kostea hämärä on aina miellyttänyt häntä.
Olen samaa mieltä. Nyt, aikuisena.
Syksyssä on jotakin charmia; jotain, joka antaa luvan käpertyä sisäänpäin. Polttaa puita takassa ja puhua hiljaisella äänellä isoja asioita.
