(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tänään irrottaudumme asunnonvaihto-muutto-osto-myynti-valitus-vastine-jne-ympyroistämme ja suuntaamme kohti Helsinkiä. Huomenna ohjelmassa Cabaret-musikaali, sunnuntaina toivottavasti Ateneumin Realismi-näyttely.

Asunto on myyty, rahat saatu tilille ja sieltä poiskin, kun maksoin samalla uutta asuntolainaa vähemmäksi.

Vanhan asunnon myynti ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelimme. Kaksi viikkoa sitten teimme kaupat, ostaja maksoi 12 000 euroa ja jäimme odottamaan lunastusajan päättymistä, minkä jälkeen ostaja maksaisi loppukauppasumman.

Asunnon yläkerran katossa on ollut kondenssivesiongelma, jonka olemme kertoneet välittäjälle heti alusta. Kondenssivettä on tullut sisälle muuta pisara ehkä kerran vuodessa, kun keväällä säät lämpenevät. Katossa vesi on irrottanut hieman cyproc-levyn saumanauhaa, mutta päätimme olla korjaamatta sitä, jotta ostajaehdokkaat näkevät katon kunnon. Välittäjät ovat puhuneet asiasta asiakkaiden kanssa ja kun kauppaan johtavan tarjouksen viimein saimme, kauppakirjaankin kirjattiin lauseke, jonka mukaan 'ostaja on tietoinen että katossa on kondenssivesiongelma ja ostaja tietää, että katon jälkien ilmestymisen jälkeen ongelmaa on yritetty korjata lisäämällä katon välipohjan tuuletusta'. Asia piti olla selvä.

Piti.

Viikkoa ennen loppukauppaa ostaja otti yhteyttä sekä meihin että välittäjään. Kun aurinko oli sulattanut kattoa, oli sisään tullut vettä niin, että yhdessä kohtaa kattolevyn saumassa oli kosteutta. Ostaja ei aikonut maksaa loppukauppasummaa, sillä 'hän ei ollut tietoinen katon kunnosta'. Ei ollut tietoinen? Helvetti, vaikka itse oli allekirjoittanut paperin, jossa kertoi olevansa!

Ostaja on kaksikymppinen tyttö, jolla ei ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä puutalosta saati kaupanteosta. Hän ei ymmärtänyt, että kauppa oli jo tehty ja asunto oli jo hänen. Kun mukaan lisää vielä lastaan suojelevan isän ja hyvin aggressiivisen isoisän, olimme päässeet ongelmiin. Sillä, että ostaja itse tunnusti, ettei hän ollut välittäjän kertomia teknisiä yksityiskohtia jaksanut kuunnella, ei ollut mitään merkitystä. Tyttö kirkkain silmin kertoi, ettei jaksanut niihin keskittyä, koska hän mielessään sisusti jo asuntoa.

Asiaa selvitettiin useassa palaverissa. Vaikka välittäjä kuinka olisi vääntänyt rautalangasta asiaa, ostaja ei oikein ymmärtänyt, ettei kyseessä ole vaikkapa väärän kokoiset kengät, jotka voi tuosta vain käydä vaihtamassa, tai mekko, jonka sininen sävy ei kotona näyttänytkään samalta. Tyttö ei myöskään ymmärtänyt, mistä kondensiovedessä on kyse, vaan hän pelkäsi, että katon sisällä on vesijohto puhjennut. Sillä, ettei vesijohtoja ole kahden kerroksen säteellä, ei ollut merkitystä hänen maailmassaan.

Lopulta välittäjä hankki paikalle rakennusinsinöörin avaamaan rakenteita ja kuvaamaan välipohjaa kameralla. Loppulausumana insinööri kertoi, että välipohja on oikein rakennettu, homeita (tai vesijohtoja) ei löydy ja tuuletusraotkin ovat lakisääteisiä suurempia. Jos nyt jotakin tahtoo asialle tehdä, voi räystään tuuletusrakoja lisätä. Tyttö halusi siitä huolimatta haastaa oikeuteen kaikki.

Mietimme pupun kanssa, mitä tehdä. Oikeudessa olisimme voittaneet, totta kai. Meillähän oli kaikki mahdolliset paperit ja faktat, mitä tarvitsimme, joten häviämistä meidän ei tarvitsisi pelätä. Mutta koska oikeudenistunnoissa kestää aina kauan, osakekirjamme ja loppukauppasummamme olisi motissa ainakin vuoden. Ja kun kauppasummalla oli tarkoitus lyhentää uuden asunnon lainaa, päätimme sovitella asiaa, sillä meidän pankkimme tuskin milelellään suostuisi lykkäämään lainanlyhennysten aloittamista hamaan tulevaisuuteen.

Tarjosimme tytölle diiliä. Kauppa tehtäisiin sovitun mukaisesti. Me hyvittäisimme hintaa tonnilla ja auttaisimme ostajaa hankkimaan kirvesmiehen lisäämään tuuletusrakoja. Tyttö maksaisi saamallaan hyvityksellä kirvesmiehen kustannukset ja välittäjä maksaisi insinöörin palkkion. Lisäksi välittäjä ilmoitti, että jos tyttö vuoden asumisen jälkeen ei tahtoisi jatkaa, he myisivät asunnon eteenpäin liki ilman välityspalkkiota.

Ja nyt odotetaan, mitä tyttö vastaa. Loppukaupan pitäisi olla maanantaina klo 9, mutta ostaja ei ole vielä suvainnut ilmoittaa mitään. Minua vituttaa aika kovin. Periaatteessahan minä joudun maksamaan tonnin siitä hyvästä, että tyttö ei ymmärrä lukemaansa. Sillä rahalla olisi tehnyt paljon!

KD-nuoret: Juutalaisvastaisia pitää suvaita!

Kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestö haluaa lisätä suvaitsevaisuutta juutalaisvastaisia nuoria kohtaan. KD-nuorten mukaan juutalaisuutta iljettävänä pitäviä nuoria ei suvaita eikä juutalaisia vastustava kristitty saa olla vapaasti oma itsensä.

(vapaasti ylen linkkiä http://yle.fi/uutiset/x-uutiset/2011/03/kd-nuoret_homovastaisia_pitaa_suvaita_2457587.html?origin=rss mukaillen)

Jos ette kaikki tee just niin kuin minä sanon, tulee kiirastuli ja helvetti ja mörkö ja äidin silmät on sumeat jo.

"Fundamentalistikristityn kanssa väittely on kuin pelaisi pulun kanssa shakkia. Se kaataa nappulat, paskoo laudalle ja lentää omiensa joukkoon kertomaan kuinka voitti."

Nyt se on myyty. Heti tuli ikävä.

Kauppakirjat allekirjoitetaan tänään puoli viisi. Vihdoin! Siitä alkaa sitten kahden viikon lunastusaika, minkä jälkeen vasta saamme rahat. Jotka pankki sitten vie, tietenkin.

Muistan joskus lukeneeni listauksen siitä, kuinka stressaavana ihminen mitäkin asiaa keskimäärin pitää; omaisen kuolemaa tai työpaikan vaihtoa. Olisi jännä tietää, mille tasolle asunnon osto, myynti ja muutto oikein pääsisivät.

Tänään piti tehdä vaikka mitä, niin kuin minun mielestäni aina pitää tehdä. Kun kevätaurinko kuitenkin paistoi ikkunasta ja aina olin ajatellut, kuinka aika ei riitä koskaan takkatulen edessä istumiseen ja kirjan lukemiseen, päätin tehdä juuri sen. Asettelin klapit kakluuniin, kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä, vaikka kello oli vasta vähän ja otin käsiini kirjastosta lainaamani Olli Jalosen Poikakirjan.

Kirjailija oli minulle puolituttu jostakin kotimaisen kirjallisuuden laitokselta yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta, ehkä Isäksi ja tyttäreksi tai Johan ja Johan oli ollut tenttikirjana, mutta minkäänlaista muistijälkeä se ei oluut jättänyt.

(Toisaalta, mikäs niistä jättäisi, jos tenttiä varten lukaiseen parikymmentä romaania, kymmenkunta runoteosta ja parisen näytelmää päälle, ainoana tarkoituksena osata naurettavat yksityiskohdat ulkoa, mikäli Suomen viimeinen Marxistinen Kirjallisuudentutkija päättäisi niitä tällä kertaa kysellä. Mitäs tematiikasta tai kosketuksesta kirjoittamisajankohtaansa mikäli ei osannut eritellä luokkasotaa ja proletaarin vapautumisyrityksiä. Kirjallisuudentutkijalle naurettiin avoimesti selän takana ja osin jo päin naamaakin, mutta aatteelleen uskollisena hän pysyi pilkasta huolimatta.)

Pupu tuli kotiin, söi leivän ja lähti työväenopiston kurssille, silitti lähtiessään hiuksiani ja minä ynähdin vastaukseksi sananpuolikkaan. Alkuperäinen ajatukseni oli lukea kirjaa hetken, mutta parin kolalasin täydennysreissun, pienen pissatauon ja muutaman klapinlisäyksen jälkeen huomasin lukeneeni kirjan kannesta kanteen. Sen jälkeen olo oli hiljainen ja teki mieli vain hengittää.

Karkeistettuna teos on kuusikymmenluvun alun lapsen parin vuoden kehityskertomus, jossa tärkeinä ihmisinä vaikuttavat isä, äiti ja Opettaja, joka vieläkin sotii loppuun jatkosotaa ja jonka veresssä kiertävät kranaatinsirpaleet. Teos on kiehtova, väliin julma ja väkivaltainenkin kuvaus siitä, millaisena maailma avautuu sitä opettelevalle lapselle. Joka päivä, joka kohtaaminen, joka ele tuo mukanaan uusia opetuksia, jotka täytyy painaa muistiin, että elämässä pärjäisi. "Näin minä opin maailmasta, että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa."

Opettajana luin tietenkin kirjaa ammattilaisen näkökulmasta. Jolllakin tapaa julman ja ankaraa mieskuvaa ihannoivan Opettajan - sen jota varten jonojen täytyi olla millinsuoria ja jonka maailmassa akkamaisuus ja kantelu ovat ankarimpia rikkeitä - ajatusten kiertyminen aina samalle uralle alkoi tuntua ahdistavalta. En osannut inhota tätä sotakokemuksien arpeuttamaa miestä vaan sääliä, lähinnäkin. Miten voisikaan olla mahdollista, että talvi- ja jatkosotien jälkeen voisi asettua vaurioitta vanhaan rooliinsa ja unohtaa koetut kauheudet? Vaikka vaimo kuinka keittelisi vadelmamehua lääkitäkseen sielun vammoja, pahoinvointi kasvaa miehen sisällä niin, ettei siitä pääse eroon muuta kuin hakkaamalla nauloja omaan käteensä.

Oman, surullisen kauniin lisänsä tarinaan tuo päähenkilön pikkusisko, Pieneksi kutsuttu perheen kuopus, joka tapahtumien kahden vuoden aikana käpertyy autismiinsa sisälle eikä enää löydä sieltä tietä ulos. Sekä siskon että opettajan kohtalo jouduttavat päähenkilön lapsuuden loppumista.

Kaikkein kauneinta teoksessa on kuitenkin sen kerronta ja pelkistetty, loogisista havainnoista koostuva kieli. Olli Jalonen onnistuu sukeltamaan syvälle päähenkilön sielunmaisemaan niin, että välillä unohtaa lukevansa kirjaa. Samalla tuli miettineensä oman lapsuutensa tapahtumia ja sen käännekohtia, iloisia ja surullisia ja niitä, jotka näin aikuisen näkökulmasta eivät niin kummoisia ole enää, mutta jotka lapsena koki merkittävinä. Millaisista tarinoista minun mattoni on kudottu? Mitkä loimet tekivät minusta minut?

Torstaina olisi kauppakirjan allekirjoituksen hetki. Minulle tuli yllätyksenä se, että tarvitsin pupun kirjallisen luvan jotta saan asuntomme myydä.

Ymmärrän kyllä, jos olisin myymässä sellaista, jossa asuisimme parasta aikaa, mutta on jännä että lupa tarvitaan myös entiseen asuntoon.

Luulisi, että kun nyt tarjous on hyväksytty ja kaupat tulossa, tulevaisuuden vatvomisesta kaikonnut unikin olisi palannut. Mutta ei. Viime yönkin makasin pupun vierellä unetonna. En suoranaisesti pohtinut mitään, mutta uni ei vain tullut.

Hitto.