Nyyhkettä lakkiaispäivänä

Päättäjäispäivänä ajoimme Tampereelle saman tien kun saimme omille luokillemme todistukset jaettua, sillä pupun kummipoika pääsi ylioppilaaksi. Matkalla haimme mukaamme pupun vanhemmat ja yhdessä ajoimme kauniissa kesäsäässä pohjoista kohdin. Lakkiaistilaisuus oli pieni mutta kaunis ja siellä olisi viihtynyt kauemminkin, mutta appiukkoni, 84-vee, alkoi väsyä aika nopeasti ja lähdimme siksi aika äkkiä kohti anoppilaa.

Kun saavuimme perille, anoppi alkoi tehdä ruokaa ja sen syötyämme päätimme jäädä sinne yöksi. Istuskelimme appivanhempien kanssa yhdessä katsomassa televisiota, opetin välillä anoppia käyttämään sähköpostia ja koko ajan oli tarjolla kahvia teetä ruokaa välipalaa voileipää.

Ja yhtäkkiä minun tuli itku.

En tiedä, mistä se pomppasi tai mikä sen aiheutti; se ei ollut lainkaan surullista vaan huojentunutta ja helpottunutta itkua. Kun raskas kouluvuosi oli takanapäin, kun alkoi loma ja vapaa, kun saa hetken olla vaan ja kävellä valmiiseen pöytään ja nauttia ja kysyä autanko tiskaamisessa ja kun ei kerrankin tarvi. Kun niin luontevasti voi tuntemattomille esitellä itsensä, että minä olen tuon ylioppilaan kummisedän puoliso ja kaikki sanovat että jahas ja kiva tutustua. Kun vieressä on pupu ja anoppi ja appi ja Suomen kesä ja meille häntää heiluttaa maailman tyhmin koira ja pyytää heittämään palloa ja kaikenväriset kukat kukkivat ja mehiläiset pörräävät. Kun itse vaan on ja toinen on siinä ihan vieressä. Kun voi ottaa toista kädestä kiinni ja kysyä, mitä kivaa tänään keksitään.