Äitini laittoi viestin, Sivi-täti oli kuollut eilen illalla. Mikään lähisukua hän ei ollut; isoenoni vaimo. Kookas, isoääninen, turski nainen; Lapuan ammustehtaan entinen työntekijä, joka kuin ihmeen kautta selviytyi kuuluisasta räjähdyksestä. Työläisakka - kaikessa mahdollisessa positiivisessa latauksessa, minkä sanaan voi liittää. Hiukan pelottava.
Isoenoni kuoli jo 1990-luvulla; iso, leppoisa ja järkyttävän lihava taksiautoilija. Sen jälkeen en ole Sivistä mitään kuullut. Eikä kukaan muukaan. Kun miehensä kuoleman jälkeen hän katkaisi yhteydenpidon meidän sukuumme päin, vaikka meiltä kyllä yriteltiin käydä kylässä. Oli pelännyt, että perintöä vain kyttäämme häneltä, lapsettomalta naiselta.
Mitä perintöä? Ja miksi? Mihin tarpeeseen?
Äitini kuitenkin kerran tunki itsensä puolipakolla vierailulle, ja silloin vanha nainen oli hetkeksi luopunut kovuudestaan. Oli keittänyt kahvit, sulattanut pullat ja itkenyt, kun oli niin yksin. 'Kun mikään ei täs maailmas ole niin paha asia kuin on yksinänsä vanahaksi tulla. Son helvetinmoonen asia.' Ja kun vierailu päättyi, eristyminen jatkui. Ilmoitettaessa mummani kuolemasta rintasyöpään, hän totesi vain : 'Vai sellaanen Heleville kävi.' Eikä tullut hautajaisiin.
Ja nyt tämä lapsettomuuden katkeroittama nainen on kuollut. Kukaan ei tiedä tarkkaan miten ja missä. Sairaalan kautta oli lähettänyt ennen poismenoaan sanan, kuinka hänen sukunsa kyllä järjestää kaiken, muitten ei tarvitse siihen puuttua.
Olen jotenkin surullinen hänen tähtensä. Kaiken kylmyyden ja etäisyyden takana oli kuitenkin nainen, joka kaipasi läheisyyttä, muttei osannut sitä ottaa vastaan. Millaista on kävellä yksinään kylmentyvän talon huoneita ja muistella menneiden kesien omenankukkien tuoksua? Haluta ojentaa käsi, mutta huomata, ettei kykene? Silittää omaa kuihtuvaa poskeaan?
4 kommenttia
stellagrrrl
7.4.2008 15:46
otan osaa, vaikkei hän läheinen ollutkaan.
olen pohtinut samankaltaista ilmiötä, joka tuntuu leimaavan ihmissuhteita nuorempienkin välillä. itse olen palauttanut ilmiön ajatukseen ystävyyden/läheisyyden vastavuoroisuudesta tai kaupankäyntimäisyydestä; siitä, että toivoessaan läheisyyttä ja ystävyyttä, kokee jäävänsä velkaa. en tiedä onko taustalla epäluottamus omiin voimiin "maksaa takaisin" vai epäluottamus muita kohtaan, että tulevat vaatimaan "maksua". ehkä kyse on molemmista. olen elämäni aikana kohdannut useita ihmisiä, jotka ovat matkalla sivi-tätisi tielle, ja heitä kaikkia yhdistää syvä epäluottamus pyyteettömiin ihmissuhteisiin ja siihen, että he riittävät ilman suuria ponnisteluja tai jotain konkreettista annettavaa (kuten vaikkapa perintö).
minuakin surettaa sivi-tätisi valinta olla yksin, ja ehkä vielä enemmän siksi, että tiedän monia muita, jotka valitsevat samoin.
Aboa
7.4.2008 18:02
Mutta jos huomaa, että valittu tie ei viekään perille, eikö voi kääntyä? Onko pakko jäädä yksinään Titanicin kannelle soittamaan Sua kohti Herrani?
martin
7.4.2008 18:45
Nearer to thee...! Ketään ei voi oikeastaan pakottaa.
Hyvää on se, että ajattelet häntä ja että ajattelet muutakin kuin muuria.
Halusikohan hän rangaista itseään jostain?
Vahvistusta surun keskellä!
kesäpoika
8.4.2008 18:22
Ihminen uskaltaa antaa itsestään niin paljon kuinka vahvaksi itsensä tuntee, kuinka paljon menettämisestä arvioi selviävänsä, jos huonosti käy. Joillain se ei ole kovin paljoa.
Ei siinä muut voi paljoa tehdä. Olla käytettävissä, jos toinen suostuu käyttämään. :-/
Otan osaa.