(Nuoren) opettajan varaventtiili

Tahtoisin muuttaa Helsinkiin. Jokainen Turun katu on kävelty miljoonaan kertaan ja jokainen tönö nähty liian monesti. Minä kaipaan Helsinkiin kuin Kolmen sisaren Irina Prozorov Moskovaan.

Ja kun ajattelen järjellä, ei siinä sitä ole. Miksi jättää virka, myydä kämppä ja ehkäpä torppakin ja muuttaa pupun kanssa ylihinnooiteltuun ja liian pieneen asuntoon Suburbian pimeimpään kolkkaan? Alkaa taas tuntiopettajan pesteistä suitsien levottomia, tuntemattomia luokkia?

Ja silti minä haluaisin sen tehdä. Ajoittain.

Enhän minä ole Helsingissä asunut; minulle se on vain kesien tai talvisten viikonloppujen lomakohde, jossa on kaikkea kivaa; rentoutusta, baareja, kulttuuria ja muuta. Mitäs minä tiedän ankeanharmaasta kaupungista silloin, kun tuuli tuo mereltä raakaa kosteutta?

Ja silti minä haluaisin.

Tahdon asuinpaikankorjausleikkaukseen. Olen syntynyt väärään ympäristöön.

Viikonloppuna oltiin Helsingissä.

Lauantaina käytiin oopperassa katsomassa Taikahuilu, joka oli lagom. Ihan kiva ja sopiva, mutta vailla sen suurempia ulottuvuuksia, taituruutta tai ideaa. Onpahan tällä kertaa puettu laulajat osittain myyttis-suomalaisiin asuihin, korvattu Papagenan kertoma maja' termillä 'havumaja' ja aseteltu ihmiset seisomaan paikalleen ja laulamaan aarioitaan eleettä ja ilmeettä. Yhtään näyttävyyttä ei juttuun haluttu laittaa mukaan, vaikkakin sitä oli selvästi tahdottu muokata lapsikatsojillekin sopivaksi. Yön kuningatarkaan ei lopussa tuhoutunut, vaan pökertyi vain hetkeksi, virkosi ja katui sitten, kun kiltti Sarastro antoi hänelle anteeksi. Ei näyttämöilluusioita, ei magiikkaa, ei teatterin taikaa. Lagom bra.

Illalla mentiin Herculekseen istuskelemaan ja näin pari vanhaa ystävääni. Jonnekin lensivät elämän tuuliin, ja sieltä löytyivät seisoskelemasta. Illemmalla pyysin ystävällishenkisesti erästä huomattavan humalaista vanhaa setää suksimaan vittuun; hän kun oli jo kolmatta kertaa tuppautumassa meidän pöytäämme selittämään samaa, monipolvista tarinaa,jonka tarkoituksena lienee herättää kiinnostusta. Hän kehotti minua tarkistamaan asenteeni, minä kehotin häntä pukemaan ylle muuta kuin känniä, koska se ei sopinut hänelle. Hänen poistuttuaan käsin ihan oikeasti Todella Huonosta omastatunnosta, koska olisin varmasti voinut kuunnella häntä hetken, enkä pyytää saman tien poistumaan.

Hieman kolottaa sydäntä vielä tänäänkin. Ihan oikeasti.

Tänään kävelimme ympäri Krunikkaa ja Katajanokkaa ja kävimme katsomassa Pekka Halosen näyttelyn, pidimme pihaportin ovea auki pyöräilevälle Soininvaaralle ja menimme syömään Kolmeen kruunuun. Tilaamani valkosipulikana oli pedattu hiuspedille ja mainitessani siitä sain vapaavalintaisen jälkiruoan. Sitten ajoimme takaisin Turkuun.

Uudet kesärenkaat pitivät kovaa ääntä koko matkan.

Enkä kulje Hakaniemen rantaa. Nätti laulu, mutta miksi niin pirun paikkasidonnainen?

Lähileikkipuistossa taaperoikäisyyden jo roimasti ylittäneet lapset ovat yhteisestä päätöksestä taantuneet. Joukko tyttöjä ja poikia, ehkä kuudesluokkalaisia, rakentavat hiekkalinnoja, keinuvat, hyppäävät ruutua, laskevat liukumäkeä. Viimeinen lapsuuden kevät ennen yläasteelle siirtymistä. Ensi syksyllä jo ei ostetakaan hajukumeja ja uutta penaalia, vaan tuperataan hiuksia ja tilataan Suosikki, rajuimmat harjoittelevat sanomaan opettajalle 'vittu'.

Mutta tänään ollaan vielä itsen ikäisiä, nuorempiakin. Taas saa möyriä maassa ja kiivetä puuhun, yhteisen leikin varjolla. Että ei me vittu oikeesti olla kakaroita, mutta annas tänne se perhosen muotoinen hiekkamuotti. Vielä tänään, vielä tämän kerran. Vielä tätä hiekkakakkua varten. Sitten ei enää.

Minä kävin eilen yliopistolla mutkan; jonotin oikeustieteellisen pääsykoekirjoja sisarentyttärelleni, joka nuoruuden mustavalkoisuudessa on päättänyt päästä sisään kertaheitolla ja ensiyrittämällä. Hän ei edes ole harkinnut muuta mahdollisuutta tai varavaihtoehtoa. 'Kato, mä vaan luen ne kirjat sikahuolella.'

Ja muuthan eivät niin tee. Eikä minullakaan ollut aikoinaan, elämässä monta kevättä taaksepäin, varavaihtoehtoa Teatterikorkean dramaturgiapuolelle. Ja kun neljä otettiin sisään ja minä olin viides, tipahtikin aika tyhjän päälle. Onneksi haku oli jo toukokuussa; ehdin vielä lukea eri yliopistojen pääsykokeisiin. Kiersin kesäkuussa vastaamassa Helsingissä, Oulussa, Tampereella, Turussa, Joensuussa ja Helsingissä. Kun sitten useampaan paikkaan pääsin, valitsin äidin itkusta huolimatta sen, joka sijaitsi maantieteellisesti kauimpana Koillismaalta.

Ja nyt taas jonotin yliopistolla oppimis-innokkaiden abien kanssa. Kuuntelin heidän jonotuskeskustelukikatuksiaan, ja mietin, kuinka nekin liki keski-ikäiset jaanat ja sepot ja esat, jotka aloittivat opintonsa samana vuonna 1992, jaksoivat kuunnella meitä juurikirjoittaneita. Mikäänhän ei tässä maailmassa asioista enempää tiedä ja kukaanhan ei enempää osaa kuin juuri tutkintonsa suorittanut abiturientti. Omasta mielestään.

Kun tässä on ikää tullut ja kokemusta niin työstä kuin ihmisistä, on jollakin tapaa oppinut nöyremmäksi sen tietämisen kanssa. Koko ajan ymmärtää laajemmin sen, kuinka suppeita asioita sitä osaa; murto-osia vain tästä maailmasta. Jollakin tavalla se rauhoittaa. Kun osaa suhteuttaa itsensä tähän maailmaan; tietoon, työhön, hikeen, rahaan, osaa laittaa itsensäkin oikeaan mittakaavaan. Löytää napakan paikkansa kuin mappi hyllyssä.

Ehkä sitä jäi kaipaamaan, miltä tuntuu ensimmäinen kerta, milloin mitäkin. Ensiflirtti, ensisuudelma, ensirakkaus. Ensimmäinen kesä kaupungissa, ensimmäinen kävely kevätlauluisessa Ruissalossa... Kaikki ne on koettu, tunnistettu, tunnettu iholla.

Mitähän ensimmäisiä minua varten vielä odottaa?