Hirveää tuubaa Kui-joen sillalla

Kävin eilen pupun kanssa kaupunginteatterissa katsomassa yleisöennakon revyystä Kui-joen silta. Minä olen aina ymmärtänyt revyyn hauskaksi, mutta tämä tekele oli sellainen että kerran huomasin hiukan hymyileväni. Sekin meni ohi.

Käsikirjoittaja Mikko Koivusalo on Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva käsikirjoittaja, jonka musikaalisuomennokset ovat järisyttävän hyviä. Viime kesänä piti oikein havastua kuuntelemaan Samppalinnan kesäteatterissa sitä, kuinka ilmiömäisen oivaltavia laulujen sanoitukset olivat. Mutta käsikirjoittajana Koivusalolla on aikamoinen tekeminen. Sketsit olivat ylipitkiä. Tarvittiin kuusi-seitsenminuuttinen esitys, jotta saatiin sanottua lopun kahden sanan kohotus. Tai sitten loppua ei tullut ollenkaan, kuten turhan monen sketsin kanssa kävi. Kammottavin esimerkki oli koko shown päätös, joka jätti esiintyjät harhailemaan keskelle näyttämöä ja yleisön epätietoiseksi siitä, joko nyt jo saisi lähteä kotiinsa. Pitkään kabareita vääntänyt kaverini opetti aina ylioppilasteatterin uusia tulokkaita, kuinka mennään "vitsillä sisään ja pierulla ulos". Haahuilua ei jaksa kauaa seurata ja koheltaminen ei ole hauskaa katsottavaa, vaikka esiintyjä luulee silloin olevansa hauska.

Koko esityksessä oli aivan liian paljon lauluja. Biisejä saattoi tulla kolmekin peräjälkeen, ja kun esiintyjistä kovinkaan moni (jumalaista Kirsi Tarvaista lukuunottamatta) ei ollut kovin taidokas laulaja, oli kidutusta varsinkin se, että joka laulua oli pidennetty niin uskomattoman paljon. Olo oli kuin lestadiolaiskirkossa: laulamme virrestä 235 säkeistöt yksi viiva viisisataa. Esimerkiksi Turun Jazzviikolle irvaileva (?) biisi oli todella huono ja jos pointtina oli esittää diipadaaban sisällöttömyys, olisivat katsojat tajunneet sen jo vaikka kerrasta. Eikä Kalssonin Stefanin ehkä kannattaisi laulaa. Upeat koivet hänellä kyllä on.

Eniten hämmästelin sitä, kuinka jokaista pätkää oli pidennetty äärettömiin. Lauluja jatkettiin tappiin asti, vaikkei kuultavaa ollut. Sketsiä vatkutettiin ikuisuuden punchlinen jälkeen ja varmuuden vuoksi vielä laitettiin pari näyttelijää toistamaan cluu, ettei typerinkään takapenkille vaimonraahaama nukahtanut keski-ikäinen mies sitä hukkaisi. Kun koko lajityypin pitäisi perustua nopeaan vaihtoon ja äkkiyllätyksiin, ei siinä onnistuttu. Sitä saamarin vasemmistolaista iltasatuakin luettiin niin kauan, että katsomossa ihan oikeasti alkoi jo nukuttaa.

Myös orkisterin kanssa oli ongelmia. Lauluja ei oikein kuulunut soiton takaa, vaikka olimme kymmenennessä rivissä. Lisäksi aika moni laulu oli sovitettu uskomattoman hitaaksi, niin että esityksen rytmi ei oikein vaihdellut. Lisäksi luvattoman monta kertaa näyttämöllä kaikenlainen toiminta stoppasi, kun bändi alkoi soittaa biisin instruvaihetta. Siinä sitten näyttelijät seisoivat tyhjäksi lavastetulla näyttämöllä ja odottelivat, milloin montussa saksofoni lopettaisi. Valitettavasti sama fiilis alkoi olla katsomon puolella.

Oli helmiäkin, pari. Idea piparkakkutalon noidasta, jonka talo ei enää kelpaa kellekään, oli hieno. Muutama vaate, varsinkin kalapuvut, olivat hauskoja. Severi Saarinen lauloi hyvin, Tarvaisen matalaa ääntä ja tarkkaa taimausta oli kiva tarkkailla. Ehkä oli jotain muutakin, en muista. Tästä jäi päälle vain ärtymys.

Kaupunginteatterissa ei ole oikein onnistunut näiden komedioiden kanssa. Edellinen päänäyttämön yritys, farssi Tilanne päällään oli lähes absurdi, kun katsomosta ei kuulunut tirskahdustakaan, vaan katsojat tuijottivat tapahtumia lasittunein silmin. Mutta ihan oikeasti, kenen idea oli palkata farssin ohjaajaksi Juha Siltanen? Käsi sydämelle, kuka osaa mielessään yhdistää Siltasen nauruun? Tämänkertainen ohjaaja Dick Holmström tuntee kyllä genren, mutta ehkä hän on ennemminkin taitava revyiden ohjaamiseen pienemmille lavoille? Päänäyttämöllä eivät toimi ihan samat hauskuudet kuin vaikkapa ravintolashowssa. Yritin kyllä väliajalla napata viskin, jos saisin naurun päälle edes loppupuolelle.

Kotimatkalla pupu mökötti ja vannotti, etten enää koskaan veisi häntä kaupunginteatteriin.

Turussa on nähty aikojen saatossa todella hyvää kabaree-esityksiä, kuten vaikkapa ylioppilasteatterin jokavuotiset vappukabareet tai Kantanäyn homoshowt. Hämmästyttää, kuinka ammattilaiset kehtaavat tarjota tällaista esitystä maksusta katsottavaksi. Kannattaisiko käydä kentällä katsomassa, miten homma hoidetaan ja sen jälkeen vaikka hävetä hiukan?