Omnium fidelium

En odota täällä alkavan

Paljous lisääntyy lahjoittamalla pois

Teen, annan ja saan olla

Käden hyvyys liikuttaa

Näet?!

-

Kaaduin tänään saunassa. Tullessani alas lauteilta viimeisellä askelmalla jalka lähti liukuun ja tömähdin lattialle. Käsillä otin vastaan, joten sain naarmuja ja mustelmia niihin.
Onneksi ei käynyt pahemmin. Suuri kiitos ja ylistys taivaalle ja sen Kaitselmukselle!

Varoitus! Seuraava sisältää ajatuksia molemmista.

Sain yhdeltä ystävältäni kysymyksen, jonka tausta liittyi eutanasiaan eli armokuolemaan. Tämä kysymys on vaikea ja se on koetellut lähimpiä ystävyyssuhteitani viime aikoina melkoisesti. Nytkin saattaa olla mahdollista, että koettelemuksen ajat ovat edessä (en sano siis, kenelle).
Kristinuskossa keskeistä on elämä, ei kuolema. Kuolema on voitettu Kristuksessa. Lausuma voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille - yhteistä voisi olla kuitenkin se, että kuolemalla ei enää ole valtaa meihin; se ei enää ole vain pelottava lopullisuus.
Pelottava lopullisuus ... tuo lausuma ei tarkoita, ettemmekö voi pelätä kuolemaa. Se tarkoittaa sen sijaan sitä, että elämä onkin voimakkaampi. Lopullisuus taas on kokemuksessamme täällä - vai onko? Osaammeko kokea, nähdä, miettiä uutta. Olemmeko valmiita näkemään sitä uutta horisonttia, joka siintää selvästi kuolemassakin?
Olen ollut rakkaan äitini poislähdön jälkeen todella murtunut, mutta samalla varma hänelle hyvästä. Itsekäs näkeminen on syytä jäädä taka-alalle, mieluiten pois. Kuolemalla ei ole valtaa. Meidän jokaisen elämä on saanut pyhän loisteen.
Minusta on siksi todella ikävää, että elämän pyhyys kärsii - tavalla tai toisella - eutanasia-keskustelun myötä. Kysymys ei s u u r e s s a perspektiivissä ole niinkään kuolemisesta. Kaikki joudumme kuitenkin täällä kuolemaan. Kysymys on minusta ennen kaikkea elämisestä ja sen arvosta lähimmäistemme ja itsemme osalta. Konkreettisesti ajatellen niiden ihmisten elämästä, jotka joutuisivat tämän kysymyksen ääreen - kaikkien niiden ihmisten elämästä. Siten oikeastaan meidän jokaisen elämästä.
Kristinuskossa emme ajattele olevamme itse oman elämämme herroja. Maallisestikin ajatellen väite "elämän herra" tuntuu mahdottomalle. Elämä on lahja ja meidän tulisi olla siitä kiitollisia - kiitollisia kaikkien osalta - myös menneiden ja tulevien elämästä samanlaisina lahjoina.
En ota tällä kirjoituksellani niinkään kantaa eutanasia kysymyksessä puolesta tai vastaan. Ajatukseni on lähinnä kysymys: Kuka on elämän - ja kuoleman herra? Kuka on valmis asettumaan tähän asemaan - oli tilanne, mikä tahansa, mutta kysymys elämästä ja kuolemasta ...? Tällaisia kysymyksiähän on muitakin kuin eutanasia-kysymys.
Miten määrittelemme elämän? Kuuluuko siihen vain tietyt ilmiöt vai onko se koko se kauhean hirvittävästä suurenmoisen ihanaan oleva kirjo - riippumatta siitä mitä m e toivomme? Voiko elämällä/elämästä käydä kauppaa (asettamalla rajoja)?

Kylläpä on ollut päivä täynnä tapahtumia! Monessa mielessä todella miellyttävä päivä - en ole vain yksin kököttänyt kotona.
Jumalanpalvelus Mikaelin kirkossa - siis tuossa Suomen kauneimmassa kirkossa ("virallisesti") - oli vaikuttava ulkoisesti. Messuun kuului aikuiskonfirmaatio.
Toinen päivän kohokohta oli kristillisen piirin joululaulutilaisuus. Kaikilla tuntui olevan jotain hauskaa kerrottavaa. Joululaulujen jälkeen siirryimme vielä lähes kaikki "jatkoille", jotka jatkuivat samoissa hilpeissä tunnelmissa. Tuntui kuin jokin pyörre olisi saanut meidät valtaansa.

Tällainen päivä on sellainen, jolloin ennen nukkumaan menoa tuntuu päivän alusta olevan jo iäisyys.
Nyt lämmin.

Tänään tapahtui jotain, joka näytti jatkuvan valveillaolon tarpeen.
Kyse oli vitsistä - tässä tapauksessa ilmeisesti rivon vitsin kertomisesta. Kaikki alkoi siitä, kun pyysin yhtä tuttuani kertomaan vitsin itseni kerrottua yhden. Hänellä ei juuri nyt näyttänyt olevan varastossa yhtään, joten hän pyysi yhtä ystävistään kertomaan - kuten hän itse sen sanoi "pienen rivon vitsin". Vastustin tätä.
Silti vitsin kertominen lähti käyntiin. Tilanne sai kuitenkin odottamattoman käänteen kolmannen henkilön puututtua kertomiseen. Hän sanoi meidän kaikkien "olevan jatkuvasti Jumalan kasvojen edessä ja siten tarkkailtavana joka hetki". Hänen mukaansa jokaisella teollamme on väliä ja on olemassa helvetti. Sen jälkeen hän jatkoi helvetti-teemalla.

Hänen sanoissaan oli paljon totta, mutta koin uhkailun hedelmättömäksi lähestymistavaksi. Jokaiselle myös mitataan hänen oman mittapuunsa mukaan. Nyt myös hänen sanansa saattoivat muuttaa hauskan vitsin rivoksi (en vitsiä onnistunut kuulemaan) - niinkuin mm. tällaiseen vapauteen ja tarkoituksenmukaisuuteen viittaamalla Paavali (I Kor.) erinomaisesti muotoiltuna sanoo.
Tuon kolmannen henkilön sanoista kuvastui suuri laki-henkisyys eikä suinkaan armo. Oli oikeastaan järkyttävää kuunnella puhetta helvetistä taivaan sijasta. Lopulta puutuin keskusteluun helvetistä sanomalla tämän ja toivottamalla siunausta. En saanut vastausta.
(Edellä oleva ei ole puolustus millekään loukkaavalle puheelle myöskään.)

...
Hovi ja kansa seurasivat kulkuetta, joka liikkui koti linnaa. Huomasin itse kulkevani sen viimeisenä jonkinlaisella kultaisella korokkeella kuuden vitivalkoisen hevosen vetämänä.
Kaukaa kuului mahtavana fanfaarin ääni.
Kulkue eteni kaupungin läpi. Huomasin katujen olevan täynnä kukkia ja ihmisten iloitsevan. Niinpä olin mukana jossain iloisessa juhlassa, päättelin.
Lopulta saavuimme riemukaarien ja valkoisena hohtavien marmoripylväiden koristamalle suurelle aukiolle. Sen edessä istui pienessä nojatuolintapaisessa hyvin vanha mies, jolla oli iso kirjakäärö käsissään.
Vaunujeni ja kulkueväen saavuttua hänen luokseen hän nousi seisomaan, avasi kirjakäärön ja alkoi puhua: "Ikuisen lain mukainen kilpailu on jälleen järjestetty meidän ja naapurimaamme kesken. Sitä koskevien sääntöjen mukaan olemme tällä kertaa voittaneet. Voiton meille saavutti urhea kilpailijamme - jalosukuinen Akteos." Tässä vaiheessa hän katsoi minua ja jatkoi sitten: "Voittoa koskevat säännöt määräävät - kuten tunnettua - myös seuraavaa. Naapurimaastamme on saapunut joukko ylhäisiä nuorukaisia, jotka jäävät maahamme kahden vuoden ajaksi. Heidän on tuona aikana osoitettava täydellistä uskollisuutta valalle, jonka tulevat vannomaan vielä tänä iltana. Valan mukaan heiltä edellytetään täydellistä omistautumista hengelliseen säätyyn, johon heidät vihitään kahden vuoden kuluttua. Valtakuntiemme hyvä kohtalo on kiinni ikuisen lain noudattamisesta. Nyt on kuitenkin juhlan aika. Sen on saanut aikaa Akteos. Häntä haluamme kiittää antamalla hänelle pyhin lupauksin prinssi Turaghin käden. Merkkinä siitä ojennamme Sinulle, Akteos, tämän taikanauhan. Se suojelkoon Sinua ja sisartasi Palmiraa naapurimaassamme."
Näihin sanoihin hän päätti puheensa. Aukiolle kokoontunut väki alkoi heiluttaa lippujaan. Päätin kumartaa. Sen jälkeen sain jonkun arvohenkilön ojentamana lukemattomissa eri väreissä välkehtivän nauhan. Otin sen vastaan ja aloin sitomaan sitä vyötäisilleni. Katsahdin kulkueväkeen edessäni - en ollut kiinnittänyt siihen aiemmin mitään erityistä huomiota. Silloin ... katseeni osui - häneen!
....

Kiiruhdin aamukahvin (iltapäivällä!) jälkeen kaupungille tapaamaan ystävääni, jonka kanssa olimme suunnitelleet tehdä yhdessä ostoksia. Hän oli odotellessa jo löytänyt itselleen uuden paidan ja takin - molemmat olivat hänelle sopivin värein.

Kävimme Akateemisessa Kirjakaupassa, jossa huomasin Kjell Westön tulleen valituksi Finlandia 2006 saajaksi. Sen jälkeen oli tarkoitus tehdä alusvaateostoksia, mutta tarkemmin ajatellen ne on hyvä siirtää alennusmyyntien aikaan. Seurasi pohdintaa, mihin kahvilaan menisimme - päädyimme kauppahallin Siniseen Junaan. Siellä oli juuri sopiva pöytä meille vapaana - se viimeinen "vaunuosasto". Keskustelumme muuttui tässä vaiheessa sopivasti filosofisemmaksi - minun seurassa sitä tuskin voi välttää - aiheena: "Voiko nälkä olla nyky-Suomessa epäsuora kuolinsyy?"
Seuraavaksi kävelimme taksille, jolla hurautimme ostokeskukseen - jälleen kahville. Taksikuski oli kovin puhelias - keskustelimme lämpömittarien asemapaikan aiheuttamista eroista lukemissa ja taustalla olevista syistä.
Nyt illalla kävin hakemassa joulukoristeita ullakolta: avatessani ullakkokomeroni oven hämmennyin kovasti tavaroideni uutta järjestystä ja yritin vaivalla edetä komeroni perälle. Siellä kaaduin ja ennenkuin tajusinkaan putosin jonnekin syvälle....
Lopulta tajusin olevani keskellä paraatia, jossa osallistujat kaikki katsoivat minua tiiviisti. Tunsin oloni samalla kertaa oudon jännittyneeksi ja huojentuneeksi tuttuudesta - mitä siis oli tapahtunut?

Ilman Jumalaa elämässäni katoan, säryn, hajoan. Nyt kaikessa on kuitenkin tuo yhteys. Minulla on tunto siitä, että vaikka riehunkin Ranneliikkeessä, niin tekemiseni ei ole irronnut mielekkyydestä, turvallisesta, yhteisestä.
Kaikkien meidän tekemisemme ovat merkityksellisiä. Toivon mukaan hyvällä tavalla merkityksellisiä. Auttakoon rakkauden todellinen kohtaaminen siihen!

Helsingissä oli ihana viikonloppu, pikkujoulun viettoa. Se piti sisällään ystävien tapaamista, syömistä, videoiden katselua, jouluvaloja, adventtikalenteria, keskusteluja, kävelyretkiä, kirkossakäyntiä.

Olin sekä adventtisunnuntain pääjumalanpalveluksessa että vesperissä, joissa molemmissa laulettiin Voglerin Hoosianna.

Ilmeisesti adventtikirkko koetaan ainakin perinteiseksi osaksi joulunajan viettoa - molemmissa jumalanpalveluksissa oli runsaasti väkeä. Kulkiessamme ohi Stockmannin näimme, että sielläkin oli runsaasti väkeä...lahjoja ostamassa?
Jeesus-lapsi syntyy talliin ja me riennämme viemään hänelle kultaa, suitsukkeita ja mirhamia.

Elämä itsensä toteuttamista?
Toisen näkeminen tuo iloa omaan elämään: se antaa tarkoitusta, joka tyydyttää. Se tuo turvaa, sillä toiset ovat yhteydessä minuun. Toisissa ihmisissä toteudun.
"Ilossa" ja "turvassa" voi sanoa myös: "Minä, vain minä". Jokainen toteuttaa omaa ohjelmaansa ja torjuu muiden "sekaantumisyritykset". Ohjelma on valittu itselleen ehkä soveltuvuustestien avulla, joten se on kovin arvokasta. Muiden ohjelmat pysykööt kaukana - sotkevat vain.
Yhteydet katkeavat. Miten on ilon ja turvan laita?

Jos ei ole mahdollista odottaa turvassa luottamuksen osoituksia, niin luottamuksen osoitusten merkitys häviää. Kuka uskaltaa enää luottaa toiseen?

Entä syvällisempi kysymys: luotanko itse itseeni? Varmaankin voin tehdä niin, mutta heikkouden hetkellä olen menetetty.

Tänään luotan itse siihen, että minulla on muiden tuki. Minun ei tarvitse antaa saamalleni lahjalle vastalahjaa osoittaakseni olevani luottamuksen arvoinen. En kuitenkaan aio unohtaa saamaani lahjaa, vaan ilolla aion antaa myös lahjan. Voimme iloita yhdessä ja toistemme tukena.